torstai 28. marraskuuta 2013

Käytöstapoja ratikassa





Meille suomalaisille on hupaisan tärkeää tietää, mitä muut ajattelevat meistä. Se että meidät noteerataan, todistaa sen että me olemme olemassa. Jos huomiot ovat myönteisiä ja rakentavia, niin nousemme vieläkin korkeammalle tietoisuuden tasolle. Tällainen omanarvon pohtiminen taitaa kyllä olla melko tyypillinen piirre kaikille pienille kansoille, ei ainoastaan suomalaisille. Ja toisaalta 2010-luvun suomalaiset ovat jo hyvinkin maailmankansalaisia ja Suomi on monin tavoin varteenotettava kumppani hiukkaskiihdyttimen kehittämisestä suurvaltatason rauhanneuvotteluihin, joten ei sen niin väliä mitä mieltä kukin vierailija meistä on.

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on pyörinyt suomenruotsalainen video, jossa lavastetuin esimerkein opetetaan turisteille kuinka helsinkiläisessä raitiovaunussa tulee toimia, jottei käyttäydy täysin vastoin normisuomalaista tympeyttä. Yleensä naureskelen herkästi suomalaisia ominaisuuksia piikitteleville vitseille, mutta tällä kertaa en nähnyt mitään huvittavaa mielestäni huonosti tehdyssä naiivissa videossa. Saanen sanoa, että siinä kerrataan tyypillistä ruotsinmaalaista näkökulmaa suomalaisista. Jussipaita ja känninen puukkojunkkari vain puuttuivat stereotypioita muka kuvaavista otoksista, hrm. Romanschatzmaiset terävänkekseliäät huomiot puuttuivat täysin tästä kyhäelmästä.

Raitiovaunua odottamassa Kansallismuseon kohdalla.



Pidin kriittiset mölyt kuitenkin mahassani ja mietin, olenko tullut turhan herkkähipiäiseksi. Ehkä videon kuvatut tilanteet ovat sittenkin todellisuudesta ja enemmistö suomalaisista on tylyjä erakkoja. Mutta siinä vaiheessa, kun aloin saada videoon liittyviä viestejä israelilaiselta kälyltäni ja jopa anopiltani (Etäisyydet Facebookissa ja some-maailmassa ovat vain klikkauksen pituisia ja matkat taittuvat kirjaimellisesti valonnopeudella, joten video saavutti heidät alta aikayksikön.), havahduin siihen kuinka vahingollista typerien vitsien sinkoaminen ympäri maailmaa voi olla. Älähdin. Murahdin. Noin huonolaatuisen ja tympeän imagon levittäminen on pysäytettävä heti! Meistä suomalaisista ei saa tehdä pilkkaa pölkkypäinä! En kuitenkaan ryhtynyt taistoon, olenhan paljasjalkalaisena helsinkiläisenä jäävi ja minuthan voitaisiin vielä leimata tylsäksi tosikoksi.


Illalla nukkumaan mennessä mieheni totesi puolustaneensa aiemmin päivällä suomalaisia. Hetken mietin, että oliko hän kenties suojellut uhkaavassa tilanteessa olleita lapsia jossakin kadulla vai kenties suomen tunnilla väitellyt positiivisista Suomi-kokemuksistaan. Kyse ei ollut kummastakaan, vaan hän oli nähnyt tuon suomenruotsalaisen videon ja ärsyyntynyt suomalaisille nauramisesta ja lähettänyt siskolleen ja äidilleen yksityiskohtaisen selvityksen ja informatiivisin vasta-argumentein suolletun sähköpostin. Hänestä ei ollut lainkaan hauskaa väittää, että suomalaiset eivät muka auttaisi eksynyttä turistia tai antaisi istumapaikkaa tilan niin salliessa. Hänen kokemuksensa kertovat päinvastaista. Ja hulluhan se on, joka yrittää läpsäyttää ventovieraan kämmentä tervehdykseksi. Sitä paitsi New Yorkissa, Berliinissä ja Lontoossa ihmiset osaavat olla aivan yhtä kivikasvoisia ja suorastaan vielä suuremmassa määrin tympiintyneen oloisia tuijottaen sanomalehteään tai ikkunasta heijastuvaa omaa kuvaansa havainnoimatta ketään tai mitään ympärillään. 


Onko mieheni tarkkasilmäinen kulttuurintuntija vai onko hänestä kehittynyt kahdessa vuodessa suomalainen itseironiaan taipumaton tosikko? Ehkä hän kuitenkin on innostuneen iloinen uussuomalainen, joka näkee asioiden valoisan puolen ja sulautuu täkäläiseen elämäntyyliin. Huomenna appivanhempani saapuvat luoksemme vierailulle pitkän tauon jälkeen. Lähetänpä heidät kiertoajelulle helsinkiläiseen raitiovaunuun testaamaan, mistä puusta käytöstavat on täällä tehty.


keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Luontoihmisiä



Hämäläistä metsikköä.
"Suomalaiset ovat luontoihmisiä, jotka arvostavat avaruutta ja ulkoilmaelämää”. Näin voi lukea monestakin Suomi-oppaasta. Luontoa onkin kaikkialla ja Helsingissäkin saattaa bongata vaikka yksittäisiä leskenlehtiä kevätauringossa Museokadulla! Olemme onnekkaita, sillä täällä riittää vehreää metsää ja järviä ja soita ja vaaroja, ja puhdasta raikasta ilmaa hengitettäväksi. Ulkoilmaelämään opitaan jo vauvaiässä ja ulkoilu on suorastaan pakkomielteistä. Terveenväriset, pakkasenpuremat omppuposket ne lapsosesta suloisen tekevät. Ja kyllähän ne marjat ja sienet käydään poimimassa itse, kuinkas muuten. Eikä ole huonoa säätä, on vain huonoja vaatteita. 

Tällainen hapen perässä juokseminen ei ole niin itsestään selvää maailman joka kolkassa. Monille muille toive lyijyttömän ja pölyttömän ilman hengittämisestä ei ole edes realistista ja luontokokemukset jäävät puistonpenkillä syödyn jäätelön ja pulujen ruokkimisen varaan. Virallisen FAO:n määritelmän mukaan metsä on korkeapuustoista aluetta, jonka pinta-ala on vähintään 5,000 neliömetriä. Helsingin keskuspuisto on 10,000,000 neliömetriä ja sitä kutsutaan silti puistoksi!

Mieheni ensikosketus suomalaiseen aitoon luontoon oli avartava hetki meille molemmille. Siihen oli tosin valmistauduttava henkisesti. Olimme seurustelleet jo jonkin aikaa ja hän tuli mukanani ensivierailulle Suomeen. Meidän oli tarkoitus viettää pari päivää kesämökillämme Etelä-Hämeessä. Matkalla autossa hän yhtäkkiä kysyi, josko talossa oli oma haulikko. Mitä? Miksi ihmeessä? Hänen mielestään ei voi koskaan tietää, mikä lie punaniska tulee keskellä yötä kännipäissään häiriköimään ja teurastamaan viattomia lomailevia kaupunkilaisia ja turisteja. Eikä mökillä uskaltaisi nukkuakaan, kun karhut ja sudet ja ties mitkä bigfootit ilmestyvät punamultaisen mökin ikkunaruudun taa ulvomaan. Tällainen mielikuva oli hänelle kehittynyt pohjoisen metsistä ilmeisesti Blair Witch Projectia ja muita kauhuleffoja katsellessa. Olin huvittuneen ja häkeltyneen hämmästynyt. Olemmeko me suomalaiset todella rohkeita retkeilijöitä vai hulluja erakoita havuneuloja varpaiden välissä, kun en ollut edes lapsena (mieli-)kuvitellut saunatonttua oudompaa kurkistelijaa mökkimme pihamaalle? 
 
1900-luvun alussa rakennettu punamultamökkimme piiloutuneena kirsikkapuun taakse.
Pelon todellisuus vaihtelee eri maissa. Miehelleni luonto näyttäytyy pelottavana, sillä se ei ole hänelle tuttua. Toisaalta taas hänen kokemuksensa ovat meistä karmaisevia. Hän nimittäin syntyi sodan keskelle Lähi-idässä. Hänen kotipaikkansa on Gazasta ammuttavien rakettien kantaman päässä ja hän on lapsena istunut kaasunaamari kasvoillaan Saddam Husseinin ohjusiskuja paossa. Hän myös suoritti asepalveluksensa keskellä toista intifadaa itsemurhapommittajien räjäyttäessä busseja, yökerhoja ja kahviloita. 

Israelissa on toki luontoa, mutta ei kunnon aarniometsiä, jonne voi mennä patikoimaan ja rauhoittumaan, järvenrannoista puhumattakaan. Kivikkoista erämaata kyllä riittää, puitakin, jopa lahjoitusvaroin istutettu Suomi-metsä, mutta suomalaiselle tyypillistä hiljaisuuden luontoelämystä saa etsiä. Aina jossakin on ryhmä (usein häliseviä) ihmisiä piknikillä matkagrillit tiristen ja maanteiden hurina taustalla kivistämässä seesteisyyttä etsivää mieltä.  
 
Ensimmäiset itsepoimitut mustikat.
Meidän mökkireissumme oli lopulta hyvin antoisa. Onnistuin houkuttelemaan mieheni mukaan marjametsään ja samalla poimimme hupparin taskut täyteen kantarelleja. Aika hieno saalis ensikertalaiselta. Vasta kun oltiin jo takaisin mökin pihassa, paljastin lukeneeni uutisen kylällämme tehdyistä karhuhavainnoista ja onhan siellä ilveksiäkin, mutta ne nyt ovat vain kissoja. Kuka kissaa pelkäisi?

Jään odottamaan, milloin pääsemme Lappiin lomailemaan. Sinne uusia luontokokemuksia etsivä mieheni kovasti haluaisi.

torstai 14. marraskuuta 2013

Suklaamissio



Jokainen suomalainen rakastaa Fazerin Sinistä tai tuntee vähintään omatunnon piston sydämessään tunnustaessaan toisin. Se on käsite. Se on teema. Ja brändi, jota Fazer vaalii kampanjoissaan. Viime elokuussa ohikulkijat saivat jopa ”soittaa” Fazerin Sinistä Helsingin Kluuvikadun Fazer-kahvilan julkisivulla. Siitä on tullut meille sisäänrakennettu kansallissymboli samalla tavalla kuin siniristilipusta, saunasta ja Sibeliuksesta. Ja tämä kansallistunne ei ole kuviteltua, vaan ihan käsin kosketeltavaa.

Tuliaisina saatu Fazerin Sininen odottaa maistajaansa.
Varmaan maailmasta löytyy lukuisia vieläkin laadukkaampia suklaita, niitä belgialaisia ja sveitsiläisiä, joiden kaakaomäärä on korkeampi ja raaka-aineet entistä hienostuneempia, mutta Sininen nostattaa ylpeyttä rintaan. Vain jo nähdessään sinisen levyn, rasian tai pelkän tutun logon suomalaisen mieltä lämmittää ja Fazerin Sinisen äärellä kasvaneen makunystyröitä alkaa kihelmöidä. Mieleen nousee lapsuustunnelmia, muistoja, hetkiä – nostalgiaa. Karppaajat myöntäkää nyt tekin!

Ulkomailla asuessa Sinistä tulee ikävä niin kuin jälkiuunileipääkin (jota ei koti-Suomessa juuri söisikään). Ja tämä Fazerin Sininen on se tuote, jota viedään tuliaisiksi. Silmät tapittaen, hymynkare suupielissä odotamme vieraan ”aah, mmm”-reaktiota hänen saadessaan ensimmäistä kertaa Fazerin suklaata. Käännytystyö Sinisen palvojaksi onkin tärkeä ja vastuullinen tehtävä. Sen voi tehdä Ota, ota -tyylillä tai niin kuin minä muutama vuosi sitten. Suoritin nimittäin sokkotestin osallistuessani kansainväliseen seminaariin, jonka osanottajat tulivat Etelänapamannerta lukuun ottamatta kaikista maailman maanosista. Olin tietenkin varannut mukaani sinisen levyn. Tarjosin muina naisina kaikille bussissa mukana olleille palat, ja tyytyväisenä myhäilin Suomi-brändiä lobbatessani, kun jokainen poikkeuksetta makusteli ihastuneena. Ja paikalla oli muuten myös kaksi sveitsiläistä ja belgialainenkin.

Mieheni kuuluu hänkin tätä nykyä Siniseen koulukuntaan. Hän on suorastaan raskaansarjan sinisfani. Ja reviiri on laajentunut kattamaan hänen lähisukunsa ja muutaman lapsuudenkaverinkin eri puolilla Israelia noin 3500 kilometrin päässä Helsingistä. Israelissa kilpailu Suomi-kuvasta on tosin kovaa. Sikäläinen opetusministeriö ja TV-kanavat tutustuvat mielenkiinnolla suomalaiseen opetusjärjestelmään PISA-tuloksia ihaillen. Muumit ovat jo vuosia olleet uudemman tulokkaan Angry Birdsien ohella suomalaisuuden keulakuvia, joiden tuotteet lyövät kuin kuumille kiville. Niin ja israelilaisilla on myös oma punainen lehmä-suklaansa, jota he pitävät maailman herkullisimpana.

Perinteet ovat tiukassa, kotoutuminen välillä vaivalloista ja uudessa kotimaassa joutuu joustamaan omista totutuista tavoista. Joskus muutoksen voi kuitenkin ottaa vastaan lempeästi suklaaseen sulautuen. Siniseen siis.

torstai 7. marraskuuta 2013

Synnytystuskia suomeksi



Aika monelta tänne muuttaneelta uupuu käytännön suomen kielitaito, vaikka suomen perusteet olisivatkin takataskussa, sillä on hurjan helppoa tukeutua nykyajan lingua francaan englantiin. Suomalaisten yleisesti hyvä englannintaito saakoonkin syntipukin viitan, ja onhan uuden kielen – ja varsinkin suomen neljäntoista sijamuodon – opettelu aikamoista tuskaa. 


Toki tuolla kaduilla ja kaupoissa pärjää englannilla, periaatteessa, mutta ihan oikeasti missään maassa ei selviydy ilman paikallista kielitaitoa. Nyt en tarkoita vain sanastoa ja kielioppia, vaan niitä kaikkia muita viestejä, jotka kielen vivahteiden ymmärtäminen avaa paikallisesta kulttuurista, ihmisistä ja sen historiasta. Uskon Sapirin-Whorfin hypoteesiin, jonka mukaan kieli muokkaa tapaamme ajatella ja jäsentää maailmaa. Puhumastamme kielestä ja sen rakenteista riippuen näemme ympäristömme eri tavalla. Kieliopin ja kielen monimuotoisuus heijastuu aivan varmasti siihen, miten ihmiset toimivat keskenään ja suhtautuvat ympäröiviin ilmiöihin. Näin kehittyy monen muun tekijän ohella niin kutsuttu kansallinen omanlaisuus. (Tämän mielipiteeni perustan myös omaan kokemukseeni ulkomailla asumisesta ja sikäläisen kulttuurin ja mentaliteetin omaksumisesta sekä tarkkailtuani Suomeen muuttaneita muualla kasvaneita tuttujani.) 

Ja koska kulttuurin lukutaito vaatii vielä preppaamista, niin suomalainen puoliso toimii perheensä maahanmuuttoneuvontatoimiston organisaattorina ja koordinaattorina. Kuinka monta kertaa vastuu perheen ja kodin arkikuvion pyörittämisestä lankeaa juuri hänelle? Monta. Äitinä, vaimona ja suomenkielisenä puolisona olen joutunut hoitamaan niitä ns. miesten hommia vain sen takia, että mieheni ei taida suomea tarpeeksi, ei tiedä mistä tietoa etsitään tai vastapuolella ei ole ollut ammattienglannin osaajaa, pankissakaan. Kodin vakuutukset, auton ostaminen ja vuosihuollot sekä renkaanvaihdot, poranterän metsästys ja taksimiesten kanssa taistelu heidän pysäköidessään holtittomasti kotiovemme eteen – nämä ovat langenneet minun harteilleni samalla kun imurista on loppuneet sopivat pölypussit, lapselle on pitänyt varata aika neuvolasta ja tiskikone on hajonnut.

Mennäänpä sitten monikielisen perheen lelulaatikon ääreen. Lapsi saa vanhemmiltaan lahjaksi pari kolme kieltä, ja satukirjahylly pursuaa vasemmalta oikealle ja meidän perheessä myös oikealta vasemmalle isovanhempien omalla kielellään kilvan ostamia opuksia. Äiti simultaanitulkkaa iltasatua lapsen suosimasta kirjasta omalle kielelleen ja isä lukee murtaen toista suosikkia suomeksi. Onhan tutkittu, että lapselle on pedagogisesti rakentavampaa, kun kukin vanhempi pitäytyy omassaan. Käytäntö voi olla eri juttu. Tilanteet ne määrittävät, miten kieli valikoituu: kuka on läsnä, mistä aiheesta puhutaan, mikä on asian kiireellisyys jne. Jokaisessa perheessä kehitetään myös omanlaisia sanontoja ja lapsuudenkodissanikin puhuttiin ”meidän perheen kieltä” omine slangisanoineen ja suomenruotsalaisine ilmauksineen. Näin mekin mieheni ja naperon kanssa olemme kehittäneet monen kielen sekamelskan finglishiä, hibrishiä ja vauvaa, joka perustuu 1-vuotiaan kehittämään ilmaisumuotoon sanavaraston ja artikulaatiotaitojen toki karttuessa viikoittain. Finglish toimii tilanteissa, joissa mieheni sanavarasto on jo karttunut eikä englanti avaa viestiä sen syvemmin. Pipo, pulkka, lohikeitto, hali-suukko ja peppupesu sekä tutti soveltuvat käytettäväksi suomen kielellä, vaikka muuten kommunikoimmekin välillä jopa ärsyttävän korkealentoisella Stephen Fry -englannilla. 

Hibrish on puolestaan sekoitus englantia ja hepreaa. Kyllä vain. Joskus minullekin sana tulee mieleen ensin hepreaksi eikä englanniksi tai suomeksi. Vedenkeitin on meillä kumkum ja kohteliaisuuteen vastaan toda thank-you:n sijaan. Näin toimitaan myös silloin, kun leikitään lapsen kanssa ja on reilua käyttää kieltä, jonka voi jakaa kaikkien perheenjäsenten kanssa. Muussa tapauksessa äidin rahkeet repeäisivät. Multitasking on kyllä naisten juttu, mutta leikkiminen, syöttäminen, syöminen, keskustelu aikuisen kanssa ja tulkkaus yhtä aikaa ylittävät erinomaisimmankin äiti-ihmisen aivokapasiteetin.

Tulkkipalvelun Personal Assistant -kokemuksista mieleeni on jäänyt erityisesti ulkomaalaispoliisin vastaanotto suomalaista ajokorttia hakiessa maksuliikennejärjestelmän ollessa poikki ja IKEAn säilytysjärjestelmän suunnittelu kyseisen tavaratalon myyjän kanssa vauvan huutaessa rattaissa. Ehdoton herkkuhetki koettiin Naistenklinikalla synnyttäessäni esikoistamme, ja vielä reilun vuoden jälkeen totean edelleen, että synnytystuskat ja tulkkaus samanaikaisesti eivät ole niitä kultaisimpia muistoja kaksi-kolmikielisestä kommunikaatiosta.  

Mitä tulee synnytyssaliepisodiin, niin jos suomalainen isä tuntee itsensä avuttomaksi tulevan äidin kärvistellessä poltoissaan, ei vuorovaikutus kätilön, äidin ja vierasmaalaisen ja -kielisen isäkokelaan välillä ole sen sulavampaa. Olin onneksi etukäteen laatinut suomenkielisen synnytykseen liittyvän sanaston, josta saattoi jopa olla apua kauhuskenaariosanastoa unohtamatta. Jälkikäteen mietin miten suomea puhumaton äiti selviää elämän mullistavasta tapahtumasta kykenemättä ilmaisemaan itseään omalla tunnekielellään. Mieheni ei sentään traumatisoitunut ja oppi ilokseen lisää suomeakin ja muistaa edelleen, mitä ”jatka, jatka, jatka – pitkä, pitkä, pitkä” tarkoittaa. 

Onneksi kommunikointi on monessa tilanteessa paljon monitahoisempaa kuin pelkkää verbaalista kikkailua, ja irvistys, käden puristaminen tai hersyvä nauru viestittävät omaa sanomaansa, sanatta. Ja onneksi roskien viemisestä ja lajittelusta, IKEAn kaapin kasaamisesta sekä vaipanvaihdosta selviää ulkomaalainenkin mies ilman suomen taitoa. Oma-aloitteisesti ja omatoimisesti. Toda siitä!