Riskit ja luottamusyhteiskunta

Yksi monelle suomalaiselle tyypillinen piirre, joka on aina suuresti ihmetyttänyt minua ja välillä jopa ärsyttänyt, on taipuvaisuus vähättelyyn, pessimismiin ja värittömään negatiivisuuteen: ”Suomi ei ole lottovoittomaa ja täällä on sitä paitsi kurja asua”. Turhasta valittaminen ja epäolennaisiin muka-epäkohtiin paneutuminen perustuvat varmaankin siihen, että valittajilla on omassa elämässään liian tylsää. He eivät ole myöskään tutustuneet muihin kulttuureihin ja todellisuuksiin, ja näin heidän kapea Suomi-keskeinen suhteellisuudentajunsa on irrallaan laajemmasta maailmasta. 

Tälle ryhmälle ei kelpaa hymyä nostattamaan edes tilastolliset faktat suomalaisen elämän onnekkuudesta, hassunkurisuudesta, ironisuudesta ja suomalaisen yhteiskunnan menestyksekkyydestä, vaan harmautta päivään on kaivettava vaikka väkisin. Haluaisin kuitenkin uskoa, että kyse ei ole suomalaisia ihastuttavasta nurkkapatrioottisesta kansalaistaidosta, vaan näennäiskriittisten valittajien ryhmä sattuu vain olemaan äänekkäämpi kuin elämäänsä pääasiassa tyytyväinen enemmistö. Seuraavaksi liityn hetkeksi näiden tekovalittajien joukkoon…

HS:n kolumnisti kirjoitti viime keväänä jutun väittäen suomalaisten ajautuneen ylikierroksille riskien pelossaan ja tämän aiheuttavan yhteiskunnallista luottamuspulaa, sillä kaikkea rajoitetaan, säännöstellään ja riskeillä uhitellaan kansalaisia lastentarhaikäisestä lähtien. Seurauksena on lasten toiminnan liiallinen estäminen ja ihmisten kontrolloiminen muutenkin ”ylimääräisillä” turhilla säännöillä ja laeilla. Pessimistisuomalaiseen tyyliin kolumnistin tärkein esimerkki niistä kamalista säännöistä, jotka meitä suunnattomasti rajoittavat, on baarimikkojen käyttämä alkoholimitta. Niin, viinamitta! Suomen karmivan normitettu yhteiskunta esittäytyy tyrmistyttävän pikkumaisena nimenomaan baaritiskillä, sillä gini ja muut viinakset mitataan cl:n tarkkuudella eikä pulloa kallisteta rennolla aurinkolomakohteen ranneliikkeellä tuosta hups vaan. Suorastaan fasistista!

Kolumnistille luottamus on kuin lihas, jota tulee harjoittaa, muuten se surkastuu. Itse en moista lihasta tunne ja koenkin, että suomalainen sääntöjen ja lakien kirjo tarjoaa meille mahdollisuuden nimenomaan siihen, että järjestelmäämme voi luottaa. Kikkailu, tyhjäkäynnillä puksuttava byrokratia ja korruptio saadaan blokattua pois. Säännöt takaavat myös sen, että Suomessa samat annoskoot ja hinnat pätevät jokaiseen asiakkaaseen tasa-arvoisesti ja kaikki saavat juuri sen verran kuin laki sallii ja minkä hintalista antaa ymmärtää. Yhteiset sopimukset pitävät, ja jos niitä ei vaikka palveluntarjoaja noudata, niin Kuluttaja-asiamies puuttuu kyllä asiaan herkästi. Luottamuksen arvoista ja luottamusta kasvattavaa - suorastaan turvallista! Vähän eri luokkaa kuin toiminta vajaa kymmenen vuotta sitten bulgarialaisessa rahanvaihtopisteessä: Vartija tarkastaa passin, minkä jälkeen edetään luukulle, jonne ilmoitetaan vaihdettava summa; hiljaisuuden vallitessa seuraavalla luukulla virkailijan kollega ojentaa kuitin ja sillä noudetaan viimeiseltä luukulta valuutta. Kiitos ei.

Kolumnisti kyseenalaistaa myös vakuutukset. Elämässä kun pitää olla riskejä eikä niitä saa sammuttaa pois. On ilmeisesti elettävä jatkuvassa jännityksessä ja on kaiketi turhaa ottaa kotivakuutusta matkavakuutuksesta puhumattakaan. Ehkei sitä pidä hankkia sitten omaisuuttakaan, joka voi tuhoutua tulipalossa tai lähteä murtovarkaan matkaan. Ulkomaan reissultakin on leppoisampaa palata takaisin ilman matkatavaroita ja potea salmonellaa turistiripulina ilman lääkärin apua. Riskit kuuluvat toki elämään, mutta vaaratilanteiden ja epämiellyttävien lopputulosten välttäminen on enemmän inhimillisen viisasta kuin veitsenterällä eläminen on muka coolia.

Mitä muuten tulee baareihin, niin suomalaisen yhteiskunnan määrittäminen sääntöpakkojen esikartanoksi viinamitan takia on äärimmäisen lapsellista aikuisen miehen kitinää. Mistä ihmeestä tällainen suomalaisen aikuisen sääntöjä vastaan kapinoiminen ja anarkian kaipuu sitten kumpuaa? Onko se arhinmäkeläistä tennarikulttuuria? Onko käsissämme Peter Pan -syndrooman ruumiillistuma vai 70-lukuisen rajattomuutta ihannoivan vapaan kasvatuksen tulos? Ja mistä johtuu, että nykynettikeskusteluissa on jotenkin seksikkäämpää olla asettamatta rajoja ja on hienompaa rikkoa jo olemassa olevia sääntöjä ja toteuttaa itseään esteittä? 

Eikö suomalainen saa enää olla harkitseva ja järkevä ja suojella lapsiaan ja itseään? Niin, se ei kai ole katu-uskottavaa. Se että vanhemmat suojelevat lapsiaan ja rajoittavat näiden tekemisiä ei ole seurausta vanhempien hysteerisyydestä tai yleisestä fasismista. Lapsen suojelemisesta ei myöskään seuraa molemminpuolisen epäluottamuksen kehittyminen sukupolvien välillä. Lapsi saattaa jopa oppia kunnioittamaan ympäristöään ja ottamaan muut huomioon. Sitä paitsi taaperoikäinen eikä vielä viisivuotiaskaan osaa harkita tekemisiään kunnolla. He tarvitsevat neuvoja ja ohjausta. Juuri viikonloppuna luotimme mieheni kanssa siihen, että kyllä meidän 15 kuukautta vanha nappulamme osaa tepastella lelujensa keskellä olohuoneen lattialla. Hetken kuluttua sylissäni parkui pelästynyt lapsi, joka kompastuttuaan dvd-koteloon oli lyönyt alahampaansa lähes kokonaan huulestaan läpi. Siinä hyperventiloivaa lasta rahoitellessani ja verta viileään pyyhkeeseen pyyhkiessäni pohdin, kuinka on parempi kieltää, rajoittaa ja suojella kuin päätyä ensiapuun tikkejä hakemaan. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonenkaan tuskin toivoo suomalaislasten kimpoilevan pää edellä seiniin, vaikka peräänkuuluttaakin tablettien näpräämisen sijaan raisuja leikkejä luonnollisten fyysisten aggressioiden purkamiseksi.

Mieheni muuten totesi pian tänne muutettuamme olevansa iloinen suomalaisesta järjestelmällisyydestä ja sääntöjen läpinäkyvyydestä. Satunnaisilla baarikäynneillään hän on myös todennut, kuinka hienoa on, että Suomessa saa oikeasti sitä mitä tilaa. Opiskeluaikoinaan hän kävi välimerellisissä baareissa ja sai epämääräisesti colaa viinalla tai viinaa colalla anniskelupaikasta riippuen ja usein siinä suhteessa, että entisen kotiapulaisenkin sielua olisi polttanut. Mitä sitten tulee vakuutuksiin, niin hän ei seurustelumme alkuvaiheessa uskonut minua, kun kerroin kotimaastani ja siitä, että sain ulkomaanmatkalla ollessani lääkekulukorvauksen suoraan pankkitililleni 24 tunnin kuluessa nettilomakkeen täyttämisestä – ilman mitään alkuperäisiä kuitteja – ja kolarista aiheutunutta peltikolhua selvittämään eri tarvita juristia. Eihän tuon kaltaista luottamusyhteiskuntaa voi olla olemassakaan, hän ihmetteli. Meilläpä on!

Suomessa uskotaan lain voimaan ja sääntöjen järkevyyteen ja yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että lakia ei saa rikkoa vaikka oma moraali sanoisi toisin. Kansalaisten mielessä korkeimman yhteiskunnallisen luottamuksen ansaitsee presidentti 70 %:lla tiedotusvälineiden seuraten perässä n.50 %:lla (Tutkimus 6.1.2014). Muualla maailmassa presidenttihän on juuri se armottoman kritiikin kohde syystä yhtä hyvin kuin syyttä.

Elämme onnellisesti kaukana aasialaisesta tiukan kurin ja kontrollin yhteiskunnasta. Lapsemme eivät kulje koulupuvuissa ja he saavat kirkua ja temmeltää pulkkamäessä ja luistinradoilla (mikäli sää sallii…). Aikuinenkaan ei menetä kasvojaan pienen lapsuksen tai muun nolouden vuoksi. Normeista ja säännöistä huolimatta suomalaisesta yhteiskunnasta ei saa fasistista poliisivaltion ilmentymää tekemälläkään vai mitä mieltä olette siitä, kun hermostuin kotikatuni jatkuvasti tukkiviin taksikuskeihin ja pyysin neuvoa tutulta liikennepoliisilta, joka totesi asiaa tutkittuaan: ”Jonkin verran kaupunkilaisten pitää sietää liikennehäiriöitä, muuten tästä tulee "poliisivaltio" ja sekään ei ole ideaali ratkaisu.” 

Kyllä tässä ihan joku muu surkastuu kuin luottamuslihas… Sanon.

Hyvää ja turvallista alkanutta vuotta!

Lepoa ja rauhaa

Meillä riittää tilaa ja avaruutta täällä noin 365.000 neliökilometrin Suomessamme. Väestötiheys on keskimäärin 17 henkilöä neliökilometriä kohden, Kainuussa vain kolme. Keski-Euroopassa vastaava luku on 117. Ei ole siis ihme, että oma henkilökohtainen tila ja tarve yksityisyydelle muodostuvat suomalaiselle suorastaan pyhäksi.

Lapissa voi taapertaa tunturien lailla vaivaiskoivuvarvikossa viikon jos toisenkin kuulematta yhdenkään moottorin surinaa maassa tai taivaalla tai näkemättä muita hiippailijoita. Hiljaisuudesta ja sosiaalisesta irtiotosta nauttiminen on kansallistaito, mutta erakoitumisriski on sitäkin suurempi. Muistan kerrankin kykkineeni vaelluskaverin kanssa kiviröykkiön takana piilossa havaittuamme kolmen päivän tarpomisen jälkeen pari muuta kulkijaa. Olimme kuin villi-ihmisiä, jotka toisaalta olivat valtavan uteliaita jakamaan kokemuksia ja havaintoja toisten kanssa ja toisaalta lumoutuneita jatkamaan lymyilyä omassa rauhassa. Jälkimmäinen voitti.

Oma tila ja sen pyhittämisen merkitys tulee selväksi kaikille viimeistään joulupyhien aikaan, jolloin kyläillään perheen ja muiden sukulaisten luona. Jouluun valmistaudutaan ensin pitkän kaavan mukaan suurin odotuksin loka-marraskuusta lähtien. Ilolla ja riemumielin loihditaan herkkuja varastoon ja ideoidaan lahjoja. Kunkin avattavan joulukalenteriluukun myötä kohottaudutaan yhä lähemmäksi keskitalven humua: kynttelikköjä ja tuikkuja, säihkyviä koristeita tai maalaisperinteitä vaalivia käsityötaidon huippunäytteitä, kokkaustaidon testausta, siivouskikoilla hifistelyä ja perinteisten kirkkokonserttien lumossa tunnelmointia. Joulun viimein koittaessa syödään, juodaan ja nautitaan.

Mutta moni rauhaa ja itsenäisyyttä arvostava suomalainen kokee joulun kuitenkin kaikkea muuta kuin idylliseksi, rauhalliseksi ja levon siunaamaksi ajaksi. Oma pyhä tila ja aika saavat väistyä suuremman pyhän eli perheen toiveiden ja kärsivällisyyttä vaativien automatkojen tieltä. Näin sitten sukkuloidaan taloudesta toiseen, sukutapaamisesta toiseen, omien tai appivanhempien tai sisarusten luota kummien kahvipöytään ja niin edelleen minuuttiaikataulua orjallisesti noudattaen, jouluaattoaamusta tapaninpäivään. Suomi on suuri ja monet elävät kaukana lapsuudenkodistaan, joten kilometrejä kertyy eikä sääkään ole aina niin suosiollinen.

Monessa muussa kulttuurissa perheille lankeaa jouluisin vähemmän stressiä ja odotuksia, sillä he tapaavat kokoontua useita kertoja vuoden mittaan. Seurustelu perheen kesken on olennainen osa elämää, ja aikuiset lapset kyläilevät vanhenevien vanhempiensa luona usein; tullaan piipahtamaan ja tavataan harva se viikko. Vähintään soitetaan kuulumiset säännöllisesti. Perhekeskeisyys elää muulloinkin kuin vain jouluna ja sukulaisten kanssa ollaan tekemisissä paljonkin. Saman pöydän ääreen kokoonnutaan siis muulloinkin kuin vain viikko ennen vuoden vaihdetta. Tästä suomalaisilla olisi opittavaa. Paineet vain kerran vuodessa järjestettävälle perheaterialle vähenisivät, jos kohdattaisiin vähän useammin. Hiljaisuudesta ja omasta tilasta saa toki nauttia, mutta säännöllinen yhteydenpito ja toisten tapaaminen aivan varmasti tervehdyttää ja vahvistaa perhesuhteita eikä vedä pinnaa sitten niin kireälle kun odotukset kaiken onnistumisesta ovat taivaissa.

Toinen juhlahumussa helposti unohtuva seikka on se, että kulttuurit ovat erilaisia eikä kaikissa suomalaissakaan perheissä vietetä joulua. Monessa maahanmuuttajaperheessä tai muussa kahden kulttuurin perheessä joululla ei ole sen kummempaa merkitystä eikä joulun ”puuttuminen” ole mitenkään traumaattista, ei lapsille eikä aikuisille, niin kuin moni helposti luulee. Joulua viettämättömillä on lukuisia muita juhlia, kansallisia tai uskonnollisia, jolloin kokoonnutaan yhteen perheen ja ystävien kanssa. Joulu on osalle ihmisistä yhtä vieras kuin ramadan, jom kipur, wesak tai diwali suomalais-kristillisen yhteiskunnan kasvateille. Esimerkiksi USA:ssa loppuvuoden tervehdyksissä lukeekin yleismaailmallisesti: ”Season’s Greetings!”, joulukuussa kun vietetään myös mm. hanukaa ja kwanzaa. Joulunodotus on silti mukavaa, sillä suomalaiset ovat kiireistään huolimatta normaalia iloisempia ja ystävällisempiä juuri joulunalusviikkojen aikaan, joten jouluun on helppo suhtautua hyvinkin positiivisesti. Ja toki valot, epämuodolliset pikkujoulut ja sesonkiin kuuluvat herkut värittävät myös ei-joulunviettäjien kaamosaikaa.

Mitä ”ei-joululaiset” sitten tekevät jouluna? Eivät ainakaan istu synkkinä ja yksin, sillä jouluhan tarjoaa ylimääräisiä lomapäiviä niin koulusta kuin töistä ja silloin iloitaan perheestä, ystävistä ja television lukuisista elokuvista ja muusta viihteestä. Juhla-aika on vähän samanlaista kuin muillakin, mutta ilman kuusta, vierailua haudoilla, joulun juhla-aterioita, joulupukkia ja lahjoja. Ja mikäs on sen mukavampaa kuin lähteä ei-juhlistetun jouluaaton iltana kävelylle vaikka Helsingin autioille kaduille ja nauttia hiljaisuudesta.  Olen itsekin harrastanut tätä ”jouluvaellusta” pynttäytymällä untuvatakkiin ja vaelluskenkiin tarpoen jouluaattoiltana pitkin Töölöötä. Kerrankin lunta oli tupruttanut juuri sopivasti aattopäiväksi ja koko kaupunki oli auraamaton, aivan valkoinen, hiljainen ja kadunvarretkin olivat lähes autottomat. Suurin osa kerrostaloista seisoi tummina ja asumattomina, ja vain siellä täällä saattoi nähdä kirkkaana loistavat kyntteliköt ja hehkuvat kattovalaisimet. Valtaosa ihmisistä oli kaikesta päättäen palannut kotiseudulleen joulunviettoon. Umpeen sataneilla kadunvarsilla satunnaiset ohikulkijat ja koiranulkoiluttajat harvinaista kyllä hymyilivät toisilleen ja tervehtivät kohteliaasti, vaihtoivat jopa muutaman sanasen. Oli ihana nauttia pakkasyön hyvän mielen yhteenkuuluvuudesta, niin samanlaisina, mutta niin erilaisina joulunajan viettäjinä.

Siispä, hyvää joulua kaikille sitä juhlistaville ja niille, jotka nauttivat vain sen suomasta kiireettömyydestä ja rauhaisuudesta!

Uussuomalaisia ja maahanmuuttajataustaisia kysymyksiä

Rohkea hyppy tuntemattomaan.

Sanat voivat helistä, kolahtaa, satuttaa, sivaltaa tai kaikua kuuroille korville. Inspiroituneena HS:n kolumnista (8.12.2013) ryhdyin pohtimaan suomalaista maahanmuuttajadiskurssia ja siinä kuultavaa jakoa ”meidän, teidän ja heidän” välillä. Kuka on maahanmuuttajataustainen, uussuomalainen tai ulkomaalainen? Paluumuuttaja? Maahanmuuttaja? Kantasuomalainen? Kuka näitä termejä käyttää ja missä tilanteissa? Kuka määrää niiden moraalisen oikeutuksen ja kuka tuomitsee ne?

Suomalaista maahanmuuttajasanastovyyhtiä selvittämässä

On kiinnostavaa tarkastella suomalaisia tapoja rakentaa kielikuvia ja yrittää ymmärtää muualla syntyneistä tänne muuttaneista käytettäviä termejä. Esimerkkejä riittää. "Maahanmuuttajataustaista" käytetään ilmeisesti silloin, kun halutaan kertoa jonkin ihmisen tai perheen kulttuurieroista tai integroitumisprosessista suomalaisessa yhteiskunnassa. Yritetäänkö sillä selittää mahdollista suomalaisesta poikkeavaa käyttäytymismallia; erilaisia ruokailutottumuksia, juhlien viettotapoja, uskontoa, perhesuhteita tai vaikkapa työllistymistä? Kuka on sitten ”oikea” suomalainen: Suomen kansalaiseksi syntynyt vai myös kansalaisuuden myöhemmin saanut? Miksi maahanmuuttajat kutsuvat suomalaisia? Miten tänne muuttanut määrittelee itsensä ja mitä termistöä hän puolestaan käyttää suomea opiskelevasta kurssikaveristaan tai tämän lapsista?

Onko uussuomalainen sitten sellainen, joka on muuttanut Suomeen ja joka yrittää kieltä ja kulttuuria oppimalla ja omaksumalla ymmärtää uuden kotimaan tapoja ja tulla osaksi niitä? Vai onko uussuomalainen sellainen, joka haluaa integroitua ja samalla kuitenkin sovittaa synnyinmaansa, etnisen taustansa ja uskontonsa tavat sopimaan tänne? Onko maahanmuuttajataustainen puolestaan outo erivärinen tai pukeutuuko hän suomalaisesta massasta poikkeavasti? Onko hän kenties ongelmallinen ihminen, joka ei halua tai pysty kotoutumaan, vaan ylläpitää omia tapojaan, kieltään ja vaatii suomalaisia ymmärtämään erilaisuuttaan? Onko hän harmittava tapaus, ikävä yksilöesimerkki epäonnistuneesta malmöläisestä kotouttamisprosessista?

Onko ”me, te & he”-jaottelussa kyse mahdollisesti negatiivisen ennakkoluuloisuuden sijaan inhimillisestä tarpeesta luokitella asioista – ja tässä tapauksessa kategorisoida ihmisiä? Voiko olla kyse tarpeesta ymmärtää ja profiloida henkilön toimintamotiivit tai käyttäytyminen jonkin ryhmän jäsenenä jossakin tilanteessa? Kantasuomalaisista puhuttaessa, vaikka uutisissa – tarkoitan nyt siis Suomessa syntyneitä suomalaisten vanhempien jälkeläisiä – viitataan esim. turkulaiseen, helsinkiläiseen, savolaiseen ja vieläpä tietyn ikäiseen naiseen tai mieheen ja muistetaan tällä usein olevan jokin ammattikin. Onko tämä ennakkoluuloisuutta? 

Kuka näitä mielikuvakäsitteitä meille sitten tarjoaa, ja kuka moralisoi ja määrittää, mikä on oikein tai väärin? Kuka näistä käsitteistä innostuu, ja kuka kärsii? Ruokkiiko media ennakkoluuloisesti maahanmuuttajadiskurssia, ja heristävätkö kukkahattutädit vuorollaan sormeaan tuomitsemisen puolesta? Miten suomalaisten tulisi sitten suhtautua uusiin tapoihin, makuihin, hajuihin ja kieliin? Kenen vastuulla on sopeutua ja mihin? Saako suomalaisissa kouluissa laulaa suvivirttä ja tonttulauluja ja käydä joulukirkossa, jos joukossa on ei-kristittyjä? Ihmeteltiinkö näiden laulujen ja tapojen kieltämistä koskaan ennen 1990-luvun vaihdetta, jolloin meille alkoi saapua enenevässä määrin uusia maahanmuuttajia (siis muitakin kuin kristittyjä)? Onko meillä yhtenäistä suomalaista kulttuuria, johon kaikki voivat samaistua?

Kuka kokee esimerkiksi Jani Toivolan, Roman Schatzin tai Sofi Oksasen maahanmuuttajataustaisiksi? Joku jossain tilanteessa voisi näin tehdä. Heillä on kuitenkin monta yhteneväisyyttä ”suojanaan”; he kaikki harjoittavat ammattiaan julkisesti ja he profiloituvat ja ovat tulleet kuuluisuuksiksi Suomessa nimenomaan ilmaisutaidoillaan ja käyttämällä erinomaista suomenkieltä. Täydellinen kielitaito saattaakin useimmille Suomessa syntyneille suomalaisille olla osoitus tulokkaan halusta integroitua ja kunnioittaa suomalaiselle tärkeitä asioita ja avaa näin portin hyväksynnälle. Monen ei-kielellisen, ei-julkisen ammatin harjoittajan on varmaan vaikeampi todistaa tällä tavalla kuulumistaan.

Kansallinen maahanmuuttajakansalainen? 

Vienpä pohdinnan vielä syvemmälle identifioitumisen tasolle. Käsitys kansalaisuudesta ja kansallisuudesta riippuu siitä, missä maassa ollaan. Otetaan esimerkiksi suomalainen passi. Siinä lukee kansalaisuus eli sen saaneella henkilöllä on niin sanotusti Suomen tasavallan ”jäsenyys”. Yhdysvaltain passissa puolestaan lukee nationality eli kansallisuus, ei siis kansalaisuus citizenship. Suomalaiselle näillä kahdella sanalla on iso merkitysero. Ajatus onkin häkellyttävä; samaan aikaan joku voikin olla kahta kansallisuutta, esim. puertoricolainen, mutta hän on kuitenkin myös USA:n kansalainen eli yhdysvaltalainen. Voiko tämä edesauttaa kotoutumisen epäonnistumista? Käytäntö kertoo päinvastaista, sillä ns. jaettu yhdysvaltalaisuus sisällyttää useita kulttuurisia ja etnisiä identiteettejä. Näin ihmiselle taataan vapaus etniseen erilaisuuteen uudessa maassa. Yhdysvallathan on ollut valtava maahanmuuttajavaltio jo syntyhetkistään lähtien. 

Suomi on eri maata. Suomessa ollaan tai ei olla. Suomessa ei muiden kansallista identiteettiä ole osattu käsitellä osana suomalaista yhteiskuntaa, vaikka aikanaan Adolf Ivar Arwirsson näitä asioita pohtikin. Kansallisuus ja kansalaisuus on mielletty yhdeksi ja samaksi. Suomessa myös kahden maan kansalaisuus, eli arkipäivän tasolla kahden maan matkustusasiakirjan haltijaksi on voinut tulla vasta 1.7.2003 alkaen (ks. kaksoiskansalaisuus). Siihen asti tänne muuttaneen on pitänyt valita, haluaako tietyn ajan ja muiden kriteerien vallitessa vastaanottaa Suomen kansalaisuuden ja näin valitessaan luopua syntymämaansa kansalaisuudesta ja näin ollen myös passista. 

Monessa ns. maahanmuuttajamaassa kutsutaan henkilöä osoittelematta maahanmuuttajaksi riippumatta siitä kuinka kauan hän on uudessa kotimaassaan asunut. Ihmiset itsekin harjoittavat monikulttuurisuuttaan ja esimerkiksi juuri Yhdysvaltain sulatusuunissa monelle tämänkin päivän kansalaiselle oma identiteetti rakentuu vieläkin herkästi esivanhempien lähtömaan perusteella, olkoonkin tämä sitten samanaikaisesti 1/8 italialainen, 1/16 irlantilainen, ¼ puolalainen, jossa on hippusen kreikkalaista! Esimerkiksi Israelissa itse-erottelu on vielä voimakkaampaa. Siellä laskentatavasta riippuen noin 30 % juutalaisesta väestöstä on maahanmuuttajia ja yli 90 %:lla on maahanmuuttajavanhemmat tai -isovanhemmat. Maahanmuuttaja on maahanmuuttaja eli ole hamaan hautaan asti, ja riippumatta maan voimakkaasta israelilaisesta ja hepreankielisestä kulttuurista ihmiset jaottelevat itsensä ja toisensa Eurooppa-taustaisiksi ashkenazeiksi, mizraheiksi (Lähi-idän maista tulleet) tai sefaradeiksi (Pohjois-Afrikan maista tulleet). 

Nykypäivän israelilaisessa yhteiskunnassa itsensä kategorisoiminen on laajentunut vielä pitemmälle, ja se perustuu ihmisten oman individualistisen identiteetin kaipuuseen, joka tätä nykyä varsinkin nuorilla aikuisilla juontuu oman tulkintani mukaan enemmänkin perheen ruokakulttuurista (lue: isoäidin salaisten reseptien mausteista ja raaka-aineista) kuin todellisesta ja aidosti eletystä identifioitumisesta suvun lähtömaan kulttuuriin ja kieleen. Silti keskusteluissa israelilaisten kanssa nousee herkästi esille kunkin ylpeys suvun marokkolaisesta, irakilaisesta, persialaisesta, puolalaisesta tai unkarilaisesta taustasta.

Monikulttuurisuus, maahanmuuttajataustaisuus ja niiden vaaliminen voikin siis olla positiivista erottautumista ja oman identiteetin rakentamista ehkä muuten sekavaksi koetussa maailmassa. Ihmiset haluavat pitää kiinni suvun historiasta erottuakseen yksilöinä ja samaistuakseen omaan viiteryhmäänsä. Heille maahanmuuttajataustaisuus on kiehtova identiteettiä vahvistava etiketti.

Kansallisuuden, kansalaisuuden ja maahanmuuttajuuden kalikka kolahtaa omaankin nilkkaani vääjäämättä: Mieheni on äitinsä pakolaisina Israeliin saapuneiden vanhempien puolelta itävaltalainen ja niin ikään pakolaisena Israeliin muuttaneen isänsä puolelta marokkolainen, mutta hän tunnustautuu itse nykyään myös uussuomalaiseksi. Lapsemme on siis pakolaistaustainen ¼ pohjoisafrikkalainen, ¼ itävaltalainen, mutta samanaikaisesti toisaalta puoliksi israelilainen ja puoliksi suomalainen, jolla on esi-esivanhempia myös Venäjältä ja Baltiasta… Hänestä kasvaa todennäköisesti kosmopoliitti sanan positiivisessa merkityksessä.

Maahanmuuttajuus - niin yksinkertaisen monimutkaista!