Lepoa ja rauhaa

Meillä riittää tilaa ja avaruutta täällä noin 365.000 neliökilometrin Suomessamme. Väestötiheys on keskimäärin 17 henkilöä neliökilometriä kohden, Kainuussa vain kolme. Keski-Euroopassa vastaava luku on 117. Ei ole siis ihme, että oma henkilökohtainen tila ja tarve yksityisyydelle muodostuvat suomalaiselle suorastaan pyhäksi.

Lapissa voi taapertaa tunturien lailla vaivaiskoivuvarvikossa viikon jos toisenkin kuulematta yhdenkään moottorin surinaa maassa tai taivaalla tai näkemättä muita hiippailijoita. Hiljaisuudesta ja sosiaalisesta irtiotosta nauttiminen on kansallistaito, mutta erakoitumisriski on sitäkin suurempi. Muistan kerrankin kykkineeni vaelluskaverin kanssa kiviröykkiön takana piilossa havaittuamme kolmen päivän tarpomisen jälkeen pari muuta kulkijaa. Olimme kuin villi-ihmisiä, jotka toisaalta olivat valtavan uteliaita jakamaan kokemuksia ja havaintoja toisten kanssa ja toisaalta lumoutuneita jatkamaan lymyilyä omassa rauhassa. Jälkimmäinen voitti.

Oma tila ja sen pyhittämisen merkitys tulee selväksi kaikille viimeistään joulupyhien aikaan, jolloin kyläillään perheen ja muiden sukulaisten luona. Jouluun valmistaudutaan ensin pitkän kaavan mukaan suurin odotuksin loka-marraskuusta lähtien. Ilolla ja riemumielin loihditaan herkkuja varastoon ja ideoidaan lahjoja. Kunkin avattavan joulukalenteriluukun myötä kohottaudutaan yhä lähemmäksi keskitalven humua: kynttelikköjä ja tuikkuja, säihkyviä koristeita tai maalaisperinteitä vaalivia käsityötaidon huippunäytteitä, kokkaustaidon testausta, siivouskikoilla hifistelyä ja perinteisten kirkkokonserttien lumossa tunnelmointia. Joulun viimein koittaessa syödään, juodaan ja nautitaan.

Mutta moni rauhaa ja itsenäisyyttä arvostava suomalainen kokee joulun kuitenkin kaikkea muuta kuin idylliseksi, rauhalliseksi ja levon siunaamaksi ajaksi. Oma pyhä tila ja aika saavat väistyä suuremman pyhän eli perheen toiveiden ja kärsivällisyyttä vaativien automatkojen tieltä. Näin sitten sukkuloidaan taloudesta toiseen, sukutapaamisesta toiseen, omien tai appivanhempien tai sisarusten luota kummien kahvipöytään ja niin edelleen minuuttiaikataulua orjallisesti noudattaen, jouluaattoaamusta tapaninpäivään. Suomi on suuri ja monet elävät kaukana lapsuudenkodistaan, joten kilometrejä kertyy eikä sääkään ole aina niin suosiollinen.

Monessa muussa kulttuurissa perheille lankeaa jouluisin vähemmän stressiä ja odotuksia, sillä he tapaavat kokoontua useita kertoja vuoden mittaan. Seurustelu perheen kesken on olennainen osa elämää, ja aikuiset lapset kyläilevät vanhenevien vanhempiensa luona usein; tullaan piipahtamaan ja tavataan harva se viikko. Vähintään soitetaan kuulumiset säännöllisesti. Perhekeskeisyys elää muulloinkin kuin vain jouluna ja sukulaisten kanssa ollaan tekemisissä paljonkin. Saman pöydän ääreen kokoonnutaan siis muulloinkin kuin vain viikko ennen vuoden vaihdetta. Tästä suomalaisilla olisi opittavaa. Paineet vain kerran vuodessa järjestettävälle perheaterialle vähenisivät, jos kohdattaisiin vähän useammin. Hiljaisuudesta ja omasta tilasta saa toki nauttia, mutta säännöllinen yhteydenpito ja toisten tapaaminen aivan varmasti tervehdyttää ja vahvistaa perhesuhteita eikä vedä pinnaa sitten niin kireälle kun odotukset kaiken onnistumisesta ovat taivaissa.

Toinen juhlahumussa helposti unohtuva seikka on se, että kulttuurit ovat erilaisia eikä kaikissa suomalaissakaan perheissä vietetä joulua. Monessa maahanmuuttajaperheessä tai muussa kahden kulttuurin perheessä joululla ei ole sen kummempaa merkitystä eikä joulun ”puuttuminen” ole mitenkään traumaattista, ei lapsille eikä aikuisille, niin kuin moni helposti luulee. Joulua viettämättömillä on lukuisia muita juhlia, kansallisia tai uskonnollisia, jolloin kokoonnutaan yhteen perheen ja ystävien kanssa. Joulu on osalle ihmisistä yhtä vieras kuin ramadan, jom kipur, wesak tai diwali suomalais-kristillisen yhteiskunnan kasvateille. Esimerkiksi USA:ssa loppuvuoden tervehdyksissä lukeekin yleismaailmallisesti: ”Season’s Greetings!”, joulukuussa kun vietetään myös mm. hanukaa ja kwanzaa. Joulunodotus on silti mukavaa, sillä suomalaiset ovat kiireistään huolimatta normaalia iloisempia ja ystävällisempiä juuri joulunalusviikkojen aikaan, joten jouluun on helppo suhtautua hyvinkin positiivisesti. Ja toki valot, epämuodolliset pikkujoulut ja sesonkiin kuuluvat herkut värittävät myös ei-joulunviettäjien kaamosaikaa.

Mitä ”ei-joululaiset” sitten tekevät jouluna? Eivät ainakaan istu synkkinä ja yksin, sillä jouluhan tarjoaa ylimääräisiä lomapäiviä niin koulusta kuin töistä ja silloin iloitaan perheestä, ystävistä ja television lukuisista elokuvista ja muusta viihteestä. Juhla-aika on vähän samanlaista kuin muillakin, mutta ilman kuusta, vierailua haudoilla, joulun juhla-aterioita, joulupukkia ja lahjoja. Ja mikäs on sen mukavampaa kuin lähteä ei-juhlistetun jouluaaton iltana kävelylle vaikka Helsingin autioille kaduille ja nauttia hiljaisuudesta.  Olen itsekin harrastanut tätä ”jouluvaellusta” pynttäytymällä untuvatakkiin ja vaelluskenkiin tarpoen jouluaattoiltana pitkin Töölöötä. Kerrankin lunta oli tupruttanut juuri sopivasti aattopäiväksi ja koko kaupunki oli auraamaton, aivan valkoinen, hiljainen ja kadunvarretkin olivat lähes autottomat. Suurin osa kerrostaloista seisoi tummina ja asumattomina, ja vain siellä täällä saattoi nähdä kirkkaana loistavat kyntteliköt ja hehkuvat kattovalaisimet. Valtaosa ihmisistä oli kaikesta päättäen palannut kotiseudulleen joulunviettoon. Umpeen sataneilla kadunvarsilla satunnaiset ohikulkijat ja koiranulkoiluttajat harvinaista kyllä hymyilivät toisilleen ja tervehtivät kohteliaasti, vaihtoivat jopa muutaman sanasen. Oli ihana nauttia pakkasyön hyvän mielen yhteenkuuluvuudesta, niin samanlaisina, mutta niin erilaisina joulunajan viettäjinä.

Siispä, hyvää joulua kaikille sitä juhlistaville ja niille, jotka nauttivat vain sen suomasta kiireettömyydestä ja rauhaisuudesta!

Uussuomalaisia ja maahanmuuttajataustaisia kysymyksiä

Rohkea hyppy tuntemattomaan.

Sanat voivat helistä, kolahtaa, satuttaa, sivaltaa tai kaikua kuuroille korville. Inspiroituneena HS:n kolumnista (8.12.2013) ryhdyin pohtimaan suomalaista maahanmuuttajadiskurssia ja siinä kuultavaa jakoa ”meidän, teidän ja heidän” välillä. Kuka on maahanmuuttajataustainen, uussuomalainen tai ulkomaalainen? Paluumuuttaja? Maahanmuuttaja? Kantasuomalainen? Kuka näitä termejä käyttää ja missä tilanteissa? Kuka määrää niiden moraalisen oikeutuksen ja kuka tuomitsee ne?

Suomalaista maahanmuuttajasanastovyyhtiä selvittämässä

On kiinnostavaa tarkastella suomalaisia tapoja rakentaa kielikuvia ja yrittää ymmärtää muualla syntyneistä tänne muuttaneista käytettäviä termejä. Esimerkkejä riittää. "Maahanmuuttajataustaista" käytetään ilmeisesti silloin, kun halutaan kertoa jonkin ihmisen tai perheen kulttuurieroista tai integroitumisprosessista suomalaisessa yhteiskunnassa. Yritetäänkö sillä selittää mahdollista suomalaisesta poikkeavaa käyttäytymismallia; erilaisia ruokailutottumuksia, juhlien viettotapoja, uskontoa, perhesuhteita tai vaikkapa työllistymistä? Kuka on sitten ”oikea” suomalainen: Suomen kansalaiseksi syntynyt vai myös kansalaisuuden myöhemmin saanut? Miksi maahanmuuttajat kutsuvat suomalaisia? Miten tänne muuttanut määrittelee itsensä ja mitä termistöä hän puolestaan käyttää suomea opiskelevasta kurssikaveristaan tai tämän lapsista?

Onko uussuomalainen sitten sellainen, joka on muuttanut Suomeen ja joka yrittää kieltä ja kulttuuria oppimalla ja omaksumalla ymmärtää uuden kotimaan tapoja ja tulla osaksi niitä? Vai onko uussuomalainen sellainen, joka haluaa integroitua ja samalla kuitenkin sovittaa synnyinmaansa, etnisen taustansa ja uskontonsa tavat sopimaan tänne? Onko maahanmuuttajataustainen puolestaan outo erivärinen tai pukeutuuko hän suomalaisesta massasta poikkeavasti? Onko hän kenties ongelmallinen ihminen, joka ei halua tai pysty kotoutumaan, vaan ylläpitää omia tapojaan, kieltään ja vaatii suomalaisia ymmärtämään erilaisuuttaan? Onko hän harmittava tapaus, ikävä yksilöesimerkki epäonnistuneesta malmöläisestä kotouttamisprosessista?

Onko ”me, te & he”-jaottelussa kyse mahdollisesti negatiivisen ennakkoluuloisuuden sijaan inhimillisestä tarpeesta luokitella asioista – ja tässä tapauksessa kategorisoida ihmisiä? Voiko olla kyse tarpeesta ymmärtää ja profiloida henkilön toimintamotiivit tai käyttäytyminen jonkin ryhmän jäsenenä jossakin tilanteessa? Kantasuomalaisista puhuttaessa, vaikka uutisissa – tarkoitan nyt siis Suomessa syntyneitä suomalaisten vanhempien jälkeläisiä – viitataan esim. turkulaiseen, helsinkiläiseen, savolaiseen ja vieläpä tietyn ikäiseen naiseen tai mieheen ja muistetaan tällä usein olevan jokin ammattikin. Onko tämä ennakkoluuloisuutta? 

Kuka näitä mielikuvakäsitteitä meille sitten tarjoaa, ja kuka moralisoi ja määrittää, mikä on oikein tai väärin? Kuka näistä käsitteistä innostuu, ja kuka kärsii? Ruokkiiko media ennakkoluuloisesti maahanmuuttajadiskurssia, ja heristävätkö kukkahattutädit vuorollaan sormeaan tuomitsemisen puolesta? Miten suomalaisten tulisi sitten suhtautua uusiin tapoihin, makuihin, hajuihin ja kieliin? Kenen vastuulla on sopeutua ja mihin? Saako suomalaisissa kouluissa laulaa suvivirttä ja tonttulauluja ja käydä joulukirkossa, jos joukossa on ei-kristittyjä? Ihmeteltiinkö näiden laulujen ja tapojen kieltämistä koskaan ennen 1990-luvun vaihdetta, jolloin meille alkoi saapua enenevässä määrin uusia maahanmuuttajia (siis muitakin kuin kristittyjä)? Onko meillä yhtenäistä suomalaista kulttuuria, johon kaikki voivat samaistua?

Kuka kokee esimerkiksi Jani Toivolan, Roman Schatzin tai Sofi Oksasen maahanmuuttajataustaisiksi? Joku jossain tilanteessa voisi näin tehdä. Heillä on kuitenkin monta yhteneväisyyttä ”suojanaan”; he kaikki harjoittavat ammattiaan julkisesti ja he profiloituvat ja ovat tulleet kuuluisuuksiksi Suomessa nimenomaan ilmaisutaidoillaan ja käyttämällä erinomaista suomenkieltä. Täydellinen kielitaito saattaakin useimmille Suomessa syntyneille suomalaisille olla osoitus tulokkaan halusta integroitua ja kunnioittaa suomalaiselle tärkeitä asioita ja avaa näin portin hyväksynnälle. Monen ei-kielellisen, ei-julkisen ammatin harjoittajan on varmaan vaikeampi todistaa tällä tavalla kuulumistaan.

Kansallinen maahanmuuttajakansalainen? 

Vienpä pohdinnan vielä syvemmälle identifioitumisen tasolle. Käsitys kansalaisuudesta ja kansallisuudesta riippuu siitä, missä maassa ollaan. Otetaan esimerkiksi suomalainen passi. Siinä lukee kansalaisuus eli sen saaneella henkilöllä on niin sanotusti Suomen tasavallan ”jäsenyys”. Yhdysvaltain passissa puolestaan lukee nationality eli kansallisuus, ei siis kansalaisuus citizenship. Suomalaiselle näillä kahdella sanalla on iso merkitysero. Ajatus onkin häkellyttävä; samaan aikaan joku voikin olla kahta kansallisuutta, esim. puertoricolainen, mutta hän on kuitenkin myös USA:n kansalainen eli yhdysvaltalainen. Voiko tämä edesauttaa kotoutumisen epäonnistumista? Käytäntö kertoo päinvastaista, sillä ns. jaettu yhdysvaltalaisuus sisällyttää useita kulttuurisia ja etnisiä identiteettejä. Näin ihmiselle taataan vapaus etniseen erilaisuuteen uudessa maassa. Yhdysvallathan on ollut valtava maahanmuuttajavaltio jo syntyhetkistään lähtien. 

Suomi on eri maata. Suomessa ollaan tai ei olla. Suomessa ei muiden kansallista identiteettiä ole osattu käsitellä osana suomalaista yhteiskuntaa, vaikka aikanaan Adolf Ivar Arwirsson näitä asioita pohtikin. Kansallisuus ja kansalaisuus on mielletty yhdeksi ja samaksi. Suomessa myös kahden maan kansalaisuus, eli arkipäivän tasolla kahden maan matkustusasiakirjan haltijaksi on voinut tulla vasta 1.7.2003 alkaen (ks. kaksoiskansalaisuus). Siihen asti tänne muuttaneen on pitänyt valita, haluaako tietyn ajan ja muiden kriteerien vallitessa vastaanottaa Suomen kansalaisuuden ja näin valitessaan luopua syntymämaansa kansalaisuudesta ja näin ollen myös passista. 

Monessa ns. maahanmuuttajamaassa kutsutaan henkilöä osoittelematta maahanmuuttajaksi riippumatta siitä kuinka kauan hän on uudessa kotimaassaan asunut. Ihmiset itsekin harjoittavat monikulttuurisuuttaan ja esimerkiksi juuri Yhdysvaltain sulatusuunissa monelle tämänkin päivän kansalaiselle oma identiteetti rakentuu vieläkin herkästi esivanhempien lähtömaan perusteella, olkoonkin tämä sitten samanaikaisesti 1/8 italialainen, 1/16 irlantilainen, ¼ puolalainen, jossa on hippusen kreikkalaista! Esimerkiksi Israelissa itse-erottelu on vielä voimakkaampaa. Siellä laskentatavasta riippuen noin 30 % juutalaisesta väestöstä on maahanmuuttajia ja yli 90 %:lla on maahanmuuttajavanhemmat tai -isovanhemmat. Maahanmuuttaja on maahanmuuttaja eli ole hamaan hautaan asti, ja riippumatta maan voimakkaasta israelilaisesta ja hepreankielisestä kulttuurista ihmiset jaottelevat itsensä ja toisensa Eurooppa-taustaisiksi ashkenazeiksi, mizraheiksi (Lähi-idän maista tulleet) tai sefaradeiksi (Pohjois-Afrikan maista tulleet). 

Nykypäivän israelilaisessa yhteiskunnassa itsensä kategorisoiminen on laajentunut vielä pitemmälle, ja se perustuu ihmisten oman individualistisen identiteetin kaipuuseen, joka tätä nykyä varsinkin nuorilla aikuisilla juontuu oman tulkintani mukaan enemmänkin perheen ruokakulttuurista (lue: isoäidin salaisten reseptien mausteista ja raaka-aineista) kuin todellisesta ja aidosti eletystä identifioitumisesta suvun lähtömaan kulttuuriin ja kieleen. Silti keskusteluissa israelilaisten kanssa nousee herkästi esille kunkin ylpeys suvun marokkolaisesta, irakilaisesta, persialaisesta, puolalaisesta tai unkarilaisesta taustasta.

Monikulttuurisuus, maahanmuuttajataustaisuus ja niiden vaaliminen voikin siis olla positiivista erottautumista ja oman identiteetin rakentamista ehkä muuten sekavaksi koetussa maailmassa. Ihmiset haluavat pitää kiinni suvun historiasta erottuakseen yksilöinä ja samaistuakseen omaan viiteryhmäänsä. Heille maahanmuuttajataustaisuus on kiehtova identiteettiä vahvistava etiketti.

Kansallisuuden, kansalaisuuden ja maahanmuuttajuuden kalikka kolahtaa omaankin nilkkaani vääjäämättä: Mieheni on äitinsä pakolaisina Israeliin saapuneiden vanhempien puolelta itävaltalainen ja niin ikään pakolaisena Israeliin muuttaneen isänsä puolelta marokkolainen, mutta hän tunnustautuu itse nykyään myös uussuomalaiseksi. Lapsemme on siis pakolaistaustainen ¼ pohjoisafrikkalainen, ¼ itävaltalainen, mutta samanaikaisesti toisaalta puoliksi israelilainen ja puoliksi suomalainen, jolla on esi-esivanhempia myös Venäjältä ja Baltiasta… Hänestä kasvaa todennäköisesti kosmopoliitti sanan positiivisessa merkityksessä.

Maahanmuuttajuus - niin yksinkertaisen monimutkaista!

Suomalaista kaamossisukkuutta

Onnekkaan valoisa hetki eräänä helsinkiläisenä marraskuun iltapäivänä.

Kirpakka syksy on pimentynyt talveksi, ja marraskuu on vaihtunut joulukuuksi. Valkoinen lumipeite antaa vielä odottaa itseään, ja puunrungot seisovat harmaan taivaan alla kankeina ja yhtä apeina kuin maanantaiaamun työmatkalaiset. Väsyttää ja laiskottaa. Hyvänä hetkenä taivaalla loistaa auringoksi kutsuttu valoilmiö, joka tosin haihtuu horisonttiin viimeistään kolmelta iltapäivällä. Selitä siinä sitten tänne muuttaneelle suomalaisen elämän ihanuutta Pohjolassa. Miten selviämme henkisesti hengissä?

Hanki kirkasvalolamppu ja D-vitamiinipillereitä á 20µg. Harrasta ulkoilua ja liikuntaa, joo. Silti ei huvittaisi, mutta huono omatunto käskee toimimaan.  Suomi ei lakkaa olemasta talven pimeinäkään kuukausina. Mikä ihme saa meidät liikkeelle jos nyt ei ihan hirveän tarmokkaina niin ainakin robottimaisen rutiininomaisesti? Velvollisuus kaiketi - ja sisu! Siinä on yksi olennainen selitys suomalaisen ihmisen olemassaololle.

Miehelleni ensimmäinen tieto suomalaisuudesta ja täkäläisestä periksiantamattomuudesta tuli armeijan historianluennolla, jolla kerrottiin talvisodasta. Hänelle kuvailtiin kuinka suomalaiset kamppailivat itsenäisyydestään 105 päivää Neuvostoliiton valtavan suurta sotakoneistoa vastaan. Suomi selvisi uskomattoman sisukkuuden voimin, kiitos uhkarohkeiden sotilaiden. Käsittämätön voima, tahto ja apinanraivo kantoi suomalaisia yli mahdottoman.

Paljon on tapahtunut Suomessa puna-armeijaa moukaroineiden suomalaisten aavesotilaiden jälkeen ja suomalaisilla on muitakin suureellisia syitä iloita kotimaastaan ja sen kansalaisten saavutuksista. Suomi loistaa lähes kaikkien maailmanlaajuisten tilastojen kärkipaikoilla mitattiin sitten tasa-arvoa, taloudellista kehittymistä, elämänlaatua tai korruptoitumattomuutta. On meillä Nobelin palkintojakin pari. Ja imago on muokkautunut tuhansien järvien ja loputtomien metsien maasta startup-yritysten kehdoksi.

Olen tullut siihen tulokseen, että kaamosankeus ei itse asiassa estä kehittymistä ja uudistumista, vaan päinvastoin, se yhdessä suomalaisen hitauden ja puhumattomuuden kanssa liidättää meidät vakavamieliseen luovuuteen ja tehokkuuteen. Hiljaa hyvää tulee ja hössöttämällä heikkoa. Kaurismäkeläistä vaitonaisuuttakin on arvostettu ja ihailtu jo vuosikymmeniä ympäri maailman, syystä enemmän kuin syyttä.

Olkaamme siis tyytyväisiä talvikauden vaitonaiseen verkkaisuuteemme ja nostakaamme glögimaljat kalseasti pimeneville iltapäivillemme ja erityisesti kotimaallemme Suomelle! 

Hyvää itsenäisyyspäivää!