Synnytystuskia suomeksi

Aika monelta tänne muuttaneelta uupuu käytännön suomen kielitaito, vaikka suomen perusteet olisivatkin takataskussa, sillä on hurjan helppoa tukeutua nykyajan lingua francaan englantiin. Suomalaisten yleisesti hyvä englannintaito saakoonkin syntipukin viitan, ja onhan uuden kielen – ja varsinkin suomen neljäntoista sijamuodon – opettelu aikamoista tuskaa. 

Toki tuolla kaduilla ja kaupoissa pärjää englannilla, periaatteessa, mutta ihan oikeasti missään maassa ei selviydy ilman paikallista kielitaitoa. Nyt en tarkoita vain sanastoa ja kielioppia, vaan niitä kaikkia muita viestejä, jotka kielen vivahteiden ymmärtäminen avaa paikallisesta kulttuurista, ihmisistä ja sen historiasta. Uskon Sapirin-Whorfin hypoteesiin, jonka mukaan kieli muokkaa tapaamme ajatella ja jäsentää maailmaa. Puhumastamme kielestä ja sen rakenteista riippuen näemme ympäristömme eri tavalla. Kieliopin ja kielen monimuotoisuus heijastuu aivan varmasti siihen, miten ihmiset toimivat keskenään ja suhtautuvat ympäröiviin ilmiöihin. Näin kehittyy monen muun tekijän ohella niin kutsuttu kansallinen omanlaisuus. (Tämän mielipiteeni perustan myös omaan kokemukseeni ulkomailla asumisesta ja sikäläisen kulttuurin ja mentaliteetin omaksumisesta sekä tarkkailtuani Suomeen muuttaneita muualla kasvaneita tuttujani.) 

Ja koska kulttuurin lukutaito vaatii vielä preppaamista, niin suomalainen puoliso toimii perheensä maahanmuuttoneuvontatoimiston organisaattorina ja koordinaattorina. Kuinka monta kertaa vastuu perheen ja kodin arkikuvion pyörittämisestä lankeaa juuri hänelle? Monta. Äitinä, vaimona ja suomenkielisenä puolisona olen joutunut hoitamaan niitä ns. miesten hommia vain sen takia, että mieheni ei taida suomea tarpeeksi, ei tiedä mistä tietoa etsitään tai vastapuolella ei ole ollut ammattienglannin osaajaa, pankissakaan. Kodin vakuutukset, auton ostaminen ja vuosihuollot sekä renkaanvaihdot, poranterän metsästys ja taksimiesten kanssa taistelu heidän pysäköidessään holtittomasti kotiovemme eteen – nämä ovat langenneet minun harteilleni samalla kun imurista on loppuneet sopivat pölypussit, lapselle on pitänyt varata aika neuvolasta ja tiskikone on hajonnut.

Mennäänpä sitten monikielisen perheen lelulaatikon ääreen. Lapsi saa vanhemmiltaan lahjaksi pari kolme kieltä, ja satukirjahylly pursuaa vasemmalta oikealle ja meidän perheessä myös oikealta vasemmalle isovanhempien omalla kielellään kilvan ostamia opuksia. Äiti simultaanitulkkaa iltasatua lapsen suosimasta kirjasta omalle kielelleen ja isä lukee murtaen toista suosikkia suomeksi. Onhan tutkittu, että lapselle on pedagogisesti rakentavampaa, kun kukin vanhempi pitäytyy omassaan. Käytäntö voi olla eri juttu. Tilanteet ne määrittävät, miten kieli valikoituu: kuka on läsnä, mistä aiheesta puhutaan, mikä on asian kiireellisyys jne. Jokaisessa perheessä kehitetään myös omanlaisia sanontoja ja lapsuudenkodissanikin puhuttiin ”meidän perheen kieltä” omine slangisanoineen ja suomenruotsalaisine ilmauksineen. Näin mekin mieheni ja naperon kanssa olemme kehittäneet monen kielen sekamelskan finglishiä, hibrishiä ja vauvaa, joka perustuu 1-vuotiaan kehittämään ilmaisumuotoon sanavaraston ja artikulaatiotaitojen toki karttuessa viikoittain. Finglish toimii tilanteissa, joissa mieheni sanavarasto on jo karttunut eikä englanti avaa viestiä sen syvemmin. Pipo, pulkka, lohikeitto, hali-suukko ja peppupesu sekä tutti soveltuvat käytettäväksi suomen kielellä, vaikka muuten kommunikoimmekin välillä jopa ärsyttävän korkealentoisella Stephen Fry -englannilla. 

Hibrish on puolestaan sekoitus englantia ja hepreaa. Kyllä vain. Joskus minullekin sana tulee mieleen ensin hepreaksi eikä englanniksi tai suomeksi. Vedenkeitin on meillä kumkum ja kohteliaisuuteen vastaan toda thank-you:n sijaan. Näin toimitaan myös silloin, kun leikitään lapsen kanssa ja on reilua käyttää kieltä, jonka voi jakaa kaikkien perheenjäsenten kanssa. Muussa tapauksessa äidin rahkeet repeäisivät. Multitasking on kyllä naisten juttu, mutta leikkiminen, syöttäminen, syöminen, keskustelu aikuisen kanssa ja tulkkaus yhtä aikaa ylittävät erinomaisimmankin äiti-ihmisen aivokapasiteetin.

Tulkkipalvelun Personal Assistant -kokemuksista mieleeni on jäänyt erityisesti ulkomaalaispoliisin vastaanotto suomalaista ajokorttia hakiessa maksuliikennejärjestelmän ollessa poikki ja IKEAn säilytysjärjestelmän suunnittelu kyseisen tavaratalon myyjän kanssa vauvan huutaessa rattaissa. Ehdoton herkkuhetki koettiin Naistenklinikalla synnyttäessäni esikoistamme, ja vielä reilun vuoden jälkeen totean edelleen, että synnytystuskat ja tulkkaus samanaikaisesti eivät ole niitä kultaisimpia muistoja kaksi-kolmikielisestä kommunikaatiosta.  

Mitä tulee synnytyssaliepisodiin, niin jos suomalainen isä tuntee itsensä avuttomaksi tulevan äidin kärvistellessä poltoissaan, ei vuorovaikutus kätilön, äidin ja vierasmaalaisen ja -kielisen isäkokelaan välillä ole sen sulavampaa. Olin onneksi etukäteen laatinut suomenkielisen synnytykseen liittyvän sanaston, josta saattoi jopa olla apua kauhuskenaariosanastoa unohtamatta. Jälkikäteen mietin miten suomea puhumaton äiti selviää elämän mullistavasta tapahtumasta kykenemättä ilmaisemaan itseään omalla tunnekielellään. Mieheni ei sentään traumatisoitunut ja oppi ilokseen lisää suomeakin ja muistaa edelleen, mitä ”jatka, jatka, jatka – pitkä, pitkä, pitkä” tarkoittaa. 

Onneksi kommunikointi on monessa tilanteessa paljon monitahoisempaa kuin pelkkää verbaalista kikkailua, ja irvistys, käden puristaminen tai hersyvä nauru viestittävät omaa sanomaansa, sanatta. Ja onneksi roskien viemisestä ja lajittelusta, IKEAn kaapin kasaamisesta sekä vaipanvaihdosta selviää ulkomaalainenkin mies ilman suomen taitoa. Oma-aloitteisesti ja omatoimisesti. Toda siitä!