Riskit ja luottamusyhteiskunta

Yksi monelle suomalaiselle tyypillinen piirre, joka on aina suuresti ihmetyttänyt minua ja välillä jopa ärsyttänyt, on taipuvaisuus vähättelyyn, pessimismiin ja värittömään negatiivisuuteen: ”Suomi ei ole lottovoittomaa ja täällä on sitä paitsi kurja asua”. Turhasta valittaminen ja epäolennaisiin muka-epäkohtiin paneutuminen perustuvat varmaankin siihen, että valittajilla on omassa elämässään liian tylsää. He eivät ole myöskään tutustuneet muihin kulttuureihin ja todellisuuksiin, ja näin heidän kapea Suomi-keskeinen suhteellisuudentajunsa on irrallaan laajemmasta maailmasta. 

Tälle ryhmälle ei kelpaa hymyä nostattamaan edes tilastolliset faktat suomalaisen elämän onnekkuudesta, hassunkurisuudesta, ironisuudesta ja suomalaisen yhteiskunnan menestyksekkyydestä, vaan harmautta päivään on kaivettava vaikka väkisin. Haluaisin kuitenkin uskoa, että kyse ei ole suomalaisia ihastuttavasta nurkkapatrioottisesta kansalaistaidosta, vaan näennäiskriittisten valittajien ryhmä sattuu vain olemaan äänekkäämpi kuin elämäänsä pääasiassa tyytyväinen enemmistö. Seuraavaksi liityn hetkeksi näiden tekovalittajien joukkoon…

HS:n kolumnisti kirjoitti viime keväänä jutun väittäen suomalaisten ajautuneen ylikierroksille riskien pelossaan ja tämän aiheuttavan yhteiskunnallista luottamuspulaa, sillä kaikkea rajoitetaan, säännöstellään ja riskeillä uhitellaan kansalaisia lastentarhaikäisestä lähtien. Seurauksena on lasten toiminnan liiallinen estäminen ja ihmisten kontrolloiminen muutenkin ”ylimääräisillä” turhilla säännöillä ja laeilla. Pessimistisuomalaiseen tyyliin kolumnistin tärkein esimerkki niistä kamalista säännöistä, jotka meitä suunnattomasti rajoittavat, on baarimikkojen käyttämä alkoholimitta. Niin, viinamitta! Suomen karmivan normitettu yhteiskunta esittäytyy tyrmistyttävän pikkumaisena nimenomaan baaritiskillä, sillä gini ja muut viinakset mitataan cl:n tarkkuudella eikä pulloa kallisteta rennolla aurinkolomakohteen ranneliikkeellä tuosta hups vaan. Suorastaan fasistista!

Kolumnistille luottamus on kuin lihas, jota tulee harjoittaa, muuten se surkastuu. Itse en moista lihasta tunne ja koenkin, että suomalainen sääntöjen ja lakien kirjo tarjoaa meille mahdollisuuden nimenomaan siihen, että järjestelmäämme voi luottaa. Kikkailu, tyhjäkäynnillä puksuttava byrokratia ja korruptio saadaan blokattua pois. Säännöt takaavat myös sen, että Suomessa samat annoskoot ja hinnat pätevät jokaiseen asiakkaaseen tasa-arvoisesti ja kaikki saavat juuri sen verran kuin laki sallii ja minkä hintalista antaa ymmärtää. Yhteiset sopimukset pitävät, ja jos niitä ei vaikka palveluntarjoaja noudata, niin Kuluttaja-asiamies puuttuu kyllä asiaan herkästi. Luottamuksen arvoista ja luottamusta kasvattavaa - suorastaan turvallista! Vähän eri luokkaa kuin toiminta vajaa kymmenen vuotta sitten bulgarialaisessa rahanvaihtopisteessä: Vartija tarkastaa passin, minkä jälkeen edetään luukulle, jonne ilmoitetaan vaihdettava summa; hiljaisuuden vallitessa seuraavalla luukulla virkailijan kollega ojentaa kuitin ja sillä noudetaan viimeiseltä luukulta valuutta. Kiitos ei.

Kolumnisti kyseenalaistaa myös vakuutukset. Elämässä kun pitää olla riskejä eikä niitä saa sammuttaa pois. On ilmeisesti elettävä jatkuvassa jännityksessä ja on kaiketi turhaa ottaa kotivakuutusta matkavakuutuksesta puhumattakaan. Ehkei sitä pidä hankkia sitten omaisuuttakaan, joka voi tuhoutua tulipalossa tai lähteä murtovarkaan matkaan. Ulkomaan reissultakin on leppoisampaa palata takaisin ilman matkatavaroita ja potea salmonellaa turistiripulina ilman lääkärin apua. Riskit kuuluvat toki elämään, mutta vaaratilanteiden ja epämiellyttävien lopputulosten välttäminen on enemmän inhimillisen viisasta kuin veitsenterällä eläminen on muka coolia.

Mitä muuten tulee baareihin, niin suomalaisen yhteiskunnan määrittäminen sääntöpakkojen esikartanoksi viinamitan takia on äärimmäisen lapsellista aikuisen miehen kitinää. Mistä ihmeestä tällainen suomalaisen aikuisen sääntöjä vastaan kapinoiminen ja anarkian kaipuu sitten kumpuaa? Onko se arhinmäkeläistä tennarikulttuuria? Onko käsissämme Peter Pan -syndrooman ruumiillistuma vai 70-lukuisen rajattomuutta ihannoivan vapaan kasvatuksen tulos? Ja mistä johtuu, että nykynettikeskusteluissa on jotenkin seksikkäämpää olla asettamatta rajoja ja on hienompaa rikkoa jo olemassa olevia sääntöjä ja toteuttaa itseään esteittä? 

Eikö suomalainen saa enää olla harkitseva ja järkevä ja suojella lapsiaan ja itseään? Niin, se ei kai ole katu-uskottavaa. Se että vanhemmat suojelevat lapsiaan ja rajoittavat näiden tekemisiä ei ole seurausta vanhempien hysteerisyydestä tai yleisestä fasismista. Lapsen suojelemisesta ei myöskään seuraa molemminpuolisen epäluottamuksen kehittyminen sukupolvien välillä. Lapsi saattaa jopa oppia kunnioittamaan ympäristöään ja ottamaan muut huomioon. Sitä paitsi taaperoikäinen eikä vielä viisivuotiaskaan osaa harkita tekemisiään kunnolla. He tarvitsevat neuvoja ja ohjausta. Juuri viikonloppuna luotimme mieheni kanssa siihen, että kyllä meidän 15 kuukautta vanha nappulamme osaa tepastella lelujensa keskellä olohuoneen lattialla. Hetken kuluttua sylissäni parkui pelästynyt lapsi, joka kompastuttuaan dvd-koteloon oli lyönyt alahampaansa lähes kokonaan huulestaan läpi. Siinä hyperventiloivaa lasta rahoitellessani ja verta viileään pyyhkeeseen pyyhkiessäni pohdin, kuinka on parempi kieltää, rajoittaa ja suojella kuin päätyä ensiapuun tikkejä hakemaan. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonenkaan tuskin toivoo suomalaislasten kimpoilevan pää edellä seiniin, vaikka peräänkuuluttaakin tablettien näpräämisen sijaan raisuja leikkejä luonnollisten fyysisten aggressioiden purkamiseksi.

Mieheni muuten totesi pian tänne muutettuamme olevansa iloinen suomalaisesta järjestelmällisyydestä ja sääntöjen läpinäkyvyydestä. Satunnaisilla baarikäynneillään hän on myös todennut, kuinka hienoa on, että Suomessa saa oikeasti sitä mitä tilaa. Opiskeluaikoinaan hän kävi välimerellisissä baareissa ja sai epämääräisesti colaa viinalla tai viinaa colalla anniskelupaikasta riippuen ja usein siinä suhteessa, että entisen kotiapulaisenkin sielua olisi polttanut. Mitä sitten tulee vakuutuksiin, niin hän ei seurustelumme alkuvaiheessa uskonut minua, kun kerroin kotimaastani ja siitä, että sain ulkomaanmatkalla ollessani lääkekulukorvauksen suoraan pankkitililleni 24 tunnin kuluessa nettilomakkeen täyttämisestä – ilman mitään alkuperäisiä kuitteja – ja kolarista aiheutunutta peltikolhua selvittämään eri tarvita juristia. Eihän tuon kaltaista luottamusyhteiskuntaa voi olla olemassakaan, hän ihmetteli. Meilläpä on!

Suomessa uskotaan lain voimaan ja sääntöjen järkevyyteen ja yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että lakia ei saa rikkoa vaikka oma moraali sanoisi toisin. Kansalaisten mielessä korkeimman yhteiskunnallisen luottamuksen ansaitsee presidentti 70 %:lla tiedotusvälineiden seuraten perässä n.50 %:lla (Tutkimus 6.1.2014). Muualla maailmassa presidenttihän on juuri se armottoman kritiikin kohde syystä yhtä hyvin kuin syyttä.

Elämme onnellisesti kaukana aasialaisesta tiukan kurin ja kontrollin yhteiskunnasta. Lapsemme eivät kulje koulupuvuissa ja he saavat kirkua ja temmeltää pulkkamäessä ja luistinradoilla (mikäli sää sallii…). Aikuinenkaan ei menetä kasvojaan pienen lapsuksen tai muun nolouden vuoksi. Normeista ja säännöistä huolimatta suomalaisesta yhteiskunnasta ei saa fasistista poliisivaltion ilmentymää tekemälläkään vai mitä mieltä olette siitä, kun hermostuin kotikatuni jatkuvasti tukkiviin taksikuskeihin ja pyysin neuvoa tutulta liikennepoliisilta, joka totesi asiaa tutkittuaan: ”Jonkin verran kaupunkilaisten pitää sietää liikennehäiriöitä, muuten tästä tulee "poliisivaltio" ja sekään ei ole ideaali ratkaisu.” 

Kyllä tässä ihan joku muu surkastuu kuin luottamuslihas… Sanon.

Hyvää ja turvallista alkanutta vuotta!