 |
| Rohkea hyppy tuntemattomaan. |
Sanat voivat helistä, kolahtaa, satuttaa, sivaltaa tai
kaikua kuuroille korville. Inspiroituneena HS:n
kolumnista (8.12.2013) ryhdyin pohtimaan suomalaista maahanmuuttajadiskurssia
ja siinä kuultavaa jakoa ”meidän, teidän ja heidän” välillä. Kuka on maahanmuuttajataustainen,
uussuomalainen tai ulkomaalainen? Paluumuuttaja? Maahanmuuttaja?
Kantasuomalainen? Kuka näitä termejä käyttää ja missä tilanteissa? Kuka
määrää niiden moraalisen oikeutuksen ja kuka tuomitsee ne?
Suomalaista maahanmuuttajasanastovyyhtiä selvittämässä
On kiinnostavaa tarkastella
suomalaisia tapoja rakentaa kielikuvia ja yrittää ymmärtää muualla syntyneistä tänne muuttaneista käytettäviä termejä. Esimerkkejä riittää. "Maahanmuuttajataustaista" käytetään ilmeisesti
silloin, kun halutaan kertoa jonkin ihmisen tai perheen kulttuurieroista tai
integroitumisprosessista suomalaisessa yhteiskunnassa. Yritetäänkö sillä
selittää mahdollista suomalaisesta poikkeavaa käyttäytymismallia; erilaisia
ruokailutottumuksia, juhlien viettotapoja, uskontoa, perhesuhteita tai vaikkapa työllistymistä?
Kuka on sitten ”oikea” suomalainen: Suomen kansalaiseksi syntynyt vai myös kansalaisuuden
myöhemmin saanut? Miksi maahanmuuttajat kutsuvat suomalaisia? Miten tänne
muuttanut määrittelee itsensä ja mitä termistöä hän puolestaan käyttää suomea
opiskelevasta kurssikaveristaan tai tämän lapsista?
Onko uussuomalainen sitten sellainen, joka on muuttanut
Suomeen ja joka yrittää kieltä ja kulttuuria oppimalla ja omaksumalla ymmärtää
uuden kotimaan tapoja ja tulla osaksi niitä? Vai onko uussuomalainen sellainen,
joka haluaa integroitua ja samalla kuitenkin sovittaa synnyinmaansa, etnisen
taustansa ja uskontonsa tavat sopimaan tänne? Onko maahanmuuttajataustainen puolestaan
outo erivärinen tai pukeutuuko hän suomalaisesta massasta poikkeavasti? Onko
hän kenties ongelmallinen ihminen, joka ei halua tai pysty kotoutumaan, vaan
ylläpitää omia tapojaan, kieltään ja vaatii suomalaisia ymmärtämään
erilaisuuttaan? Onko hän harmittava tapaus, ikävä yksilöesimerkki
epäonnistuneesta malmöläisestä
kotouttamisprosessista?
Onko ”me, te & he”-jaottelussa kyse mahdollisesti negatiivisen
ennakkoluuloisuuden sijaan inhimillisestä tarpeesta luokitella asioista – ja
tässä tapauksessa kategorisoida ihmisiä? Voiko olla kyse tarpeesta ymmärtää ja profiloida
henkilön toimintamotiivit tai käyttäytyminen jonkin ryhmän jäsenenä jossakin tilanteessa?
Kantasuomalaisista puhuttaessa, vaikka uutisissa – tarkoitan nyt siis Suomessa
syntyneitä suomalaisten vanhempien jälkeläisiä – viitataan esim. turkulaiseen,
helsinkiläiseen, savolaiseen ja vieläpä tietyn ikäiseen naiseen tai mieheen ja
muistetaan tällä usein olevan jokin ammattikin. Onko tämä ennakkoluuloisuutta?
 |
Kuka näitä mielikuvakäsitteitä meille sitten tarjoaa, ja
kuka moralisoi ja määrittää, mikä on oikein tai väärin? Kuka näistä käsitteistä
innostuu, ja kuka kärsii? Ruokkiiko media ennakkoluuloisesti maahanmuuttajadiskurssia,
ja heristävätkö kukkahattutädit vuorollaan sormeaan tuomitsemisen puolesta? Miten
suomalaisten tulisi sitten suhtautua uusiin tapoihin, makuihin, hajuihin ja
kieliin? Kenen vastuulla on sopeutua ja mihin? Saako suomalaisissa kouluissa
laulaa suvivirttä ja tonttulauluja ja käydä joulukirkossa, jos joukossa on
ei-kristittyjä? Ihmeteltiinkö näiden laulujen ja tapojen kieltämistä koskaan
ennen 1990-luvun vaihdetta, jolloin meille alkoi saapua enenevässä määrin uusia
maahanmuuttajia (siis muitakin kuin kristittyjä)? Onko meillä yhtenäistä
suomalaista kulttuuria, johon kaikki voivat samaistua?
Kuka kokee esimerkiksi Jani Toivolan, Roman Schatzin tai
Sofi Oksasen maahanmuuttajataustaisiksi? Joku jossain tilanteessa voisi näin
tehdä. Heillä on kuitenkin monta yhteneväisyyttä ”suojanaan”; he kaikki
harjoittavat ammattiaan julkisesti ja he profiloituvat ja ovat tulleet
kuuluisuuksiksi Suomessa nimenomaan ilmaisutaidoillaan ja käyttämällä erinomaista
suomenkieltä. Täydellinen kielitaito saattaakin
useimmille Suomessa syntyneille suomalaisille olla osoitus tulokkaan halusta
integroitua ja kunnioittaa suomalaiselle tärkeitä asioita ja avaa näin portin
hyväksynnälle. Monen ei-kielellisen, ei-julkisen ammatin harjoittajan on
varmaan vaikeampi todistaa tällä tavalla kuulumistaan.
Kansallinen maahanmuuttajakansalainen?
Vienpä pohdinnan vielä syvemmälle identifioitumisen tasolle.
Käsitys kansalaisuudesta ja kansallisuudesta riippuu siitä, missä maassa
ollaan. Otetaan esimerkiksi suomalainen passi. Siinä lukee kansalaisuus eli sen saaneella henkilöllä on niin sanotusti Suomen tasavallan
”jäsenyys”. Yhdysvaltain passissa
puolestaan lukee nationality eli kansallisuus,
ei siis kansalaisuus citizenship.
Suomalaiselle näillä kahdella sanalla on iso merkitysero. Ajatus onkin
häkellyttävä; samaan aikaan joku voikin olla kahta kansallisuutta, esim.
puertoricolainen, mutta hän on kuitenkin myös USA:n kansalainen eli
yhdysvaltalainen. Voiko tämä edesauttaa kotoutumisen epäonnistumista? Käytäntö
kertoo päinvastaista, sillä ns. jaettu yhdysvaltalaisuus sisällyttää useita
kulttuurisia ja etnisiä identiteettejä. Näin ihmiselle taataan vapaus etniseen
erilaisuuteen uudessa maassa. Yhdysvallathan on ollut valtava
maahanmuuttajavaltio jo syntyhetkistään lähtien.
Suomi on eri maata. Suomessa ollaan tai ei olla. Suomessa ei
muiden kansallista identiteettiä ole osattu käsitellä osana
suomalaista yhteiskuntaa, vaikka aikanaan Adolf Ivar Arwirsson
näitä asioita pohtikin. Kansallisuus ja kansalaisuus on mielletty yhdeksi ja samaksi.
Suomessa myös kahden maan kansalaisuus, eli arkipäivän tasolla kahden maan
matkustusasiakirjan haltijaksi on voinut tulla vasta 1.7.2003 alkaen (ks. kaksoiskansalaisuus).
Siihen asti tänne muuttaneen on pitänyt valita, haluaako tietyn ajan ja muiden
kriteerien vallitessa vastaanottaa Suomen kansalaisuuden ja näin valitessaan luopua
syntymämaansa kansalaisuudesta ja näin ollen myös passista.
Monessa ns. maahanmuuttajamaassa kutsutaan henkilöä osoittelematta
maahanmuuttajaksi riippumatta siitä kuinka kauan hän on uudessa kotimaassaan
asunut. Ihmiset itsekin harjoittavat monikulttuurisuuttaan ja esimerkiksi juuri
Yhdysvaltain sulatusuunissa monelle tämänkin päivän kansalaiselle oma
identiteetti rakentuu vieläkin herkästi esivanhempien lähtömaan perusteella,
olkoonkin tämä sitten samanaikaisesti 1/8 italialainen, 1/16 irlantilainen, ¼ puolalainen,
jossa on hippusen kreikkalaista! Esimerkiksi Israelissa itse-erottelu on vielä
voimakkaampaa. Siellä laskentatavasta riippuen noin 30 % juutalaisesta
väestöstä on maahanmuuttajia ja yli 90 %:lla on maahanmuuttajavanhemmat tai -isovanhemmat.
Maahanmuuttaja on maahanmuuttaja eli ole hamaan hautaan asti, ja riippumatta
maan voimakkaasta israelilaisesta ja hepreankielisestä kulttuurista ihmiset
jaottelevat itsensä ja toisensa Eurooppa-taustaisiksi ashkenazeiksi, mizraheiksi (Lähi-idän
maista tulleet) tai sefaradeiksi
(Pohjois-Afrikan maista tulleet).
Nykypäivän israelilaisessa yhteiskunnassa itsensä
kategorisoiminen on laajentunut vielä pitemmälle, ja se perustuu ihmisten oman
individualistisen identiteetin kaipuuseen, joka tätä nykyä varsinkin nuorilla
aikuisilla juontuu oman tulkintani mukaan enemmänkin perheen ruokakulttuurista
(lue: isoäidin salaisten reseptien mausteista ja raaka-aineista) kuin todellisesta
ja aidosti eletystä identifioitumisesta suvun lähtömaan kulttuuriin ja kieleen.
Silti keskusteluissa israelilaisten kanssa nousee herkästi esille kunkin ylpeys
suvun marokkolaisesta, irakilaisesta, persialaisesta, puolalaisesta tai unkarilaisesta
taustasta.
Monikulttuurisuus, maahanmuuttajataustaisuus ja niiden
vaaliminen voikin siis olla positiivista erottautumista ja oman identiteetin
rakentamista ehkä muuten sekavaksi koetussa maailmassa. Ihmiset haluavat pitää
kiinni suvun historiasta erottuakseen yksilöinä ja samaistuakseen omaan
viiteryhmäänsä. Heille maahanmuuttajataustaisuus on kiehtova identiteettiä
vahvistava etiketti.
Kansallisuuden, kansalaisuuden ja maahanmuuttajuuden kalikka
kolahtaa omaankin nilkkaani vääjäämättä: Mieheni on äitinsä pakolaisina Israeliin saapuneiden vanhempien puolelta
itävaltalainen ja niin ikään pakolaisena Israeliin muuttaneen isänsä puolelta
marokkolainen, mutta hän tunnustautuu itse nykyään myös uussuomalaiseksi. Lapsemme on siis
pakolaistaustainen ¼ pohjoisafrikkalainen, ¼ itävaltalainen, mutta
samanaikaisesti toisaalta puoliksi israelilainen ja puoliksi suomalainen, jolla on esi-esivanhempia
myös Venäjältä ja Baltiasta… Hänestä kasvaa todennäköisesti kosmopoliitti sanan positiivisessa merkityksessä.
Maahanmuuttajuus - niin yksinkertaisen monimutkaista!
