 |
| Hämäläistä metsikköä. |
"Suomalaiset ovat luontoihmisiä, jotka arvostavat
avaruutta ja ulkoilmaelämää”. Näin voi lukea monestakin Suomi-oppaasta. Luontoa
onkin kaikkialla ja Helsingissäkin saattaa bongata vaikka yksittäisiä leskenlehtiä
kevätauringossa Museokadulla! Olemme onnekkaita, sillä täällä riittää
vehreää metsää ja järviä ja soita ja vaaroja, ja puhdasta raikasta ilmaa
hengitettäväksi. Ulkoilmaelämään opitaan jo vauvaiässä ja ulkoilu on suorastaan
pakkomielteistä. Terveenväriset, pakkasenpuremat omppuposket ne lapsosesta
suloisen tekevät. Ja kyllähän ne marjat ja sienet käydään poimimassa itse,
kuinkas muuten. Eikä ole huonoa säätä, on vain huonoja vaatteita.
Tällainen hapen perässä juokseminen ei ole niin itsestään
selvää maailman joka kolkassa. Monille muille toive lyijyttömän ja pölyttömän
ilman hengittämisestä ei ole edes realistista ja luontokokemukset jäävät
puistonpenkillä syödyn jäätelön ja pulujen ruokkimisen varaan. Virallisen FAO:n määritelmän mukaan metsä on
korkeapuustoista aluetta, jonka pinta-ala on vähintään 5,000 neliömetriä. Helsingin keskuspuisto on 10,000,000 neliömetriä ja sitä kutsutaan silti puistoksi!
Mieheni ensikosketus suomalaiseen aitoon luontoon oli avartava
hetki meille molemmille. Siihen oli tosin valmistauduttava henkisesti. Olimme
seurustelleet jo jonkin aikaa ja hän tuli mukanani ensivierailulle Suomeen.
Meidän oli tarkoitus viettää pari päivää kesämökillämme Etelä-Hämeessä. Matkalla
autossa hän yhtäkkiä kysyi, josko talossa oli oma haulikko. Mitä? Miksi
ihmeessä? Hänen mielestään ei voi koskaan tietää, mikä lie punaniska tulee keskellä
yötä kännipäissään häiriköimään ja teurastamaan viattomia lomailevia
kaupunkilaisia ja turisteja. Eikä mökillä uskaltaisi nukkuakaan, kun karhut ja
sudet ja ties mitkä bigfootit ilmestyvät punamultaisen mökin ikkunaruudun taa
ulvomaan. Tällainen mielikuva oli hänelle kehittynyt pohjoisen metsistä ilmeisesti
Blair Witch Projectia ja muita kauhuleffoja katsellessa. Olin huvittuneen ja häkeltyneen
hämmästynyt. Olemmeko me suomalaiset todella rohkeita retkeilijöitä vai hulluja
erakoita havuneuloja varpaiden välissä, kun en ollut edes lapsena
(mieli-)kuvitellut saunatonttua oudompaa kurkistelijaa mökkimme pihamaalle?
 |
| 1900-luvun alussa rakennettu punamultamökkimme piiloutuneena kirsikkapuun taakse. |
Pelon todellisuus vaihtelee eri maissa. Miehelleni luonto
näyttäytyy pelottavana, sillä se ei ole hänelle tuttua. Toisaalta taas hänen
kokemuksensa ovat meistä karmaisevia. Hän nimittäin syntyi sodan keskelle
Lähi-idässä. Hänen kotipaikkansa on Gazasta ammuttavien rakettien kantaman
päässä ja hän on lapsena istunut kaasunaamari kasvoillaan Saddam Husseinin
ohjusiskuja paossa. Hän myös suoritti asepalveluksensa keskellä toista intifadaa itsemurhapommittajien
räjäyttäessä busseja, yökerhoja ja kahviloita.
Israelissa on toki luontoa, mutta ei kunnon aarniometsiä,
jonne voi mennä patikoimaan ja rauhoittumaan, järvenrannoista puhumattakaan.
Kivikkoista erämaata kyllä riittää, puitakin, jopa lahjoitusvaroin istutettu Suomi-metsä, mutta suomalaiselle
tyypillistä hiljaisuuden luontoelämystä saa etsiä. Aina jossakin on ryhmä
(usein häliseviä) ihmisiä piknikillä matkagrillit tiristen ja maanteiden hurina
taustalla kivistämässä seesteisyyttä etsivää mieltä.
 |
| Ensimmäiset itsepoimitut mustikat. |
Meidän mökkireissumme oli lopulta hyvin antoisa. Onnistuin houkuttelemaan
mieheni mukaan marjametsään ja samalla poimimme hupparin taskut täyteen
kantarelleja. Aika hieno saalis ensikertalaiselta. Vasta kun oltiin jo takaisin
mökin pihassa, paljastin lukeneeni uutisen kylällämme tehdyistä
karhuhavainnoista ja onhan siellä ilveksiäkin, mutta ne nyt ovat vain kissoja.
Kuka kissaa pelkäisi?
Jään odottamaan, milloin pääsemme Lappiin lomailemaan.
Sinne uusia luontokokemuksia etsivä mieheni kovasti haluaisi.
