Lomahaaveita

Kirkas sininen taivas, aaltojen humina, levollinen arjesta vapautunut mieli, ei kiirettä eikä aikatauluja, omaa rauhaa ja seesteitä oleilua. Vapaus. Kesäloma.

Kuinka ihanaa onkaan haaveilla perheen tulevasta irtiotosta, varsinkin näin kylmänä tammikuisena pakkaspäivänä. Minne sitä matkustaisi? Kuinka pitkäksi aikaa? Kotimaan matkailua vai jonnekin kauas takuuvarmaan aurinkoon ja lämpöön? Missäköhän lapsi viihtyisi ja mitä kaikkea aikuisille olisi tarjolla? Oma suomalainen kesämökki on toki oiva vastine kaupunkikodin arkisille seinille, mutta jokin eksoottisempi kohde kiehtoisi silti. Edes lyhyeksi aikaa. 

Lomalla Välimeren rannalla.

Tältä monen suomalaisen perheen lomapohdinnat kuulostavat. Kahden kulttuurin perheissä lomien suunnittelu sujuu kuitenkin hyvin erilaisissa tunnelmissa, ja se myös vaatii kummaltakin puolisolta hieman erilaista ajatushaudontaa ja neuvottelu- ja stressinsietokykyä kuin muilta lapsiperhekollegoilta. Ensinnäkin vaihtoehtoja lomanviettopaikoiksi on kohteliaisuus- ja perhesuhdesyistä vain kaksi: kotimaanmatkailu Suomessa tai vierailu puolison kotimassa. Monikulttuurisen lapsiperheen lomailu myös toteutuu hyvin toisenlaisena kuin aurinkomatkamaisena hiekkalinnan rakentamisena meren rannalla hemmottelevan auringon alla mahtavien historiallisten raunioiden siintäessä taka-alalla. Kahden synnyinmaan perheissä nimittäin käydään kauppaa mielitekojen ja todellisuuden välillä; tehdään kilokaupalla kompromisseja oman lomarauhan ja haaveissa liitävien houkuttelevien kaukokohteiden kustannuksella, ja levollisesta oleilusta nautiskelu jää usein ajatuksen tasolle. 

Toiseksi, jo lentolippuja tilattaessa on pakko aloittaa reissuaikataulun viilaus: Montako päivää ollaan perillä? Milloin ollaan isovanhempien luona? Milloin tavataan tätejä ja setiä ja serkkuja? Missä välissä sen puolison pian naimisiin menevän lapsuudenkaverin morsiamineen ehtisi nähdä? Onko aikaa itse häihin ennen paluulentoa Suomeen? Niin, ja pankissakin pitäisi käydä ja olisi kiva ehtiä shoppailemaan ja täytyyhän suomalaiselle lähipiirillekin tuoda jotain tuliaisia. Ja, olisi kiva mennä katsomaan vanhaa kotitaloa ja piipahtaa siellä lempikahvilassakin. Mikä se uusi ravintola olikaan, josta kaikki puhuvat? Riittääkö aika tähän kaikkeen? Ihan hengästyttää. Ja käytännössä loma alkaa joka tapauksessa siten, että lentokentältä kiidetään suoraan majapaikkaan eli yleensä asumaan puolison vanhempien luokse koko visiitin ajaksi. 

Kuulostan ehkä kyyniseltä (mahdollisesti ironiselta), mutta kaikella on puolensa. Meidän perheen lomakohdevaihtoehtohan on suomalaisesta näkökulmasta katsottuna aivan hurmaavan kadehdittava, suorastaan täydellinen: Israel! Siellä lomailijaa odottaa yli 300 aurinkoista päivää vuodessa, paljon mielenkiintoisia nähtävyyksiä, Välimeren ja Punaisenmeren hiekkarantoja, historiaa monen tuhannen vuoden ajalta, modernia kulttuuria ja taidetta, loistava ruokaa ja ravintoloita – sekä meidän tapauksessa ennen kaikkea hymyilevät appivanhempani eli lapsen isovanhemmat sekä puolisoni muut lomailijoita kiihkeästi kaipaavat sukulaiset ja ystävät toinen toistaan tärkeämpänä.  

Todistaakseni väittämäni todeksi jaan seuraavaksi otteita viimekesäisestä kaksiviikkoisesta ensivierailustamme yhdeksän kuukautta vanhan vauvamme kanssa puolisoni kotimaassa Israelissa: Puhelin alkoi piipattaa jo ennen kuin ehdimme kunnolla terminaaliin ja juostua vessaan ennen pitkää passintarkastusjonoa. WhatsApp-sovellus ilmoitti saapuvista viesteistä, sillä jokainen vanha koulukaveri, serkku ja täti halusi ensimmäisenä lomalaiset luokseen kylään – ja mitä tulee israelilaiseen tapakulttuuriin, niin kutsusta on paha kieltäytyä, sillä onhan kukin kutsun esittäjä juuri se läheisin ja tärkein ja innokkain isäntä tai emäntä. Näin toiveet museossa vierailusta tai oman aikataulun mukaan rantakävelylle lähtemisestä jäivät odottamaan parempia aikoja. 

Saavuimme siis keskiyöllä – luksusta kyllä, Finnairin SUORALLA lennolla – Tel Avivin Ben Gurionin lentokentälle, jossa mieheni serkku oli meitä vastassa. Vauva nukahti automatkalla mieheni koti-moshaviin, joka sijaitsee noin 40 km päässä Tel Avivista. Siellä appivanhempani, jotka yleensä nukahtavat ennen iltauutisia, seisoivat pihatien varrella yöpuvuissaan avosylin odottamassa kaukaisia vieraita luokseen. Poika heräsi isosisän innokkaasti kuikuillessa turvaistuimeen ja kurottaen kohti pieniä varpaita. ”Noh, kerranhan sitä vaan lapsen kanssa valvotaan”, ajattelin hyväntahtoisesti ja väsyneenä huokaisten. 

Aamulla silmät sirrillä syötettyäni pojan ja löydettyäni itse kullekin sopivat hellevaatteet matkalaukkuun pakattujen suomalaisten vauvanruokien seasta siirryimme seurustelemaan isovanhempien keittiöön. Ja juttuahan riitti. Israelilaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikki kysyvät, kommentoivat, kertovat ja kisaavat puheenvuodosta (!) yhtä aikaa. Kaikilla kun on niin kovasti asiaa nyt heti. Olimme vihdoin perillä, joten ryhdyimme saman tien toimeen ja käymään yhdessä läpi alustavaa lomaohjelmaamme sukutapaamisineen, pihajuhlineen ja vierailuineen. Ensimmäiseksi lähdimmekin hoitamaan kännykkäliittymäni sulkemista noin 15 km päähän Ashdodiin. Opiskelin itse yli kaksi vuotta Jerusalemissa ja muuttaessamme Suomeen melko nopealla aikataululla jätin edullisen liittymäni sekä pankkitilini vielä Israeliin. Niitä tässä oli nyt tarkoitus lähteä setvimään. 

Pankkitilin sulkeminen koitui tosin onneksemme. Sen kun voi sulkea vain ja ainoastaan kotikonttorissa kasvotusten virkailijan kanssa, joten pääsimme viettämään lähes kolme päivää historiallisesti merkittävässä pääkaupungissa Jerusalemissa, ja vielä turisteina! Saapuessamme hotellillemme anopilta lainaamallamme upouudella autolla (Kiitos tuhannesti lainasta!) vastaanotossa pahoiteltiin päällekäinbuukkausta ja meidät siirrettiin junior-sviittiin. Ei paha, vauvan kanssa ylimääräinen tila ei haittaa lainkaan. Ja onni oli matkassa pankissakin, sillä selvisimme sieltä alle puolessa tunnissa ystävällisen ja pätevän pankkivirkailijan ansiosta ja vältyimme turhalta brittiläiseltä mandaattiajalta perityn byrokratian hampaista.  Ah, pari päivää lomaa, ihan oikeaa lomaa, ilman sen kummempia sovittuja tapaamisia. Nyt kiireesti lähimpään shawarma-falafel-paikkaan, jonka kaltaista ei Suomesta löydy, ja sitten vaeltelemaan Vanhan kaupungin kapeille kujille! Viimeisenä iltanamme Jerusalemissa tapasimme vielä mieheni hyvän ystävän, sen tulevan sulhasen, hotellimme baarissa. 

Jerusalemin kukkuloilta laskeuduimme virkistävän kaupunkilomamme jälkeen takaisin moshaviin ja ryhdyimme heti tarkistamaan, mitä aikataulumme seuraavaksi ilmoitti. Sukukokoontuminen ensin ja sunnuntaina lähtö Pohjois-Israeliin. Pakollinen soitto muutamalle kaverille ja kahdelle tädille, jotka asuvat sillä suunnalla. Jaahas, sedälle ei sopinutkaan yhteistapaaminen, joten hän haluaisi meidät kotiinsa jonain muuna iltana… Oih, en valita, vaikka kalenteri oli räjähtämispisteessä, ei miehenikään. Katsoimme toisiimme ja vedimme pari syvää rentouttavaa hengitystä lapsen pudottaessa tuttinsa jälleen kerran hiekkatomuiselle pihamaalle. 

Haifa Bahai-temppeliltä katsottuna.

Vietimme muutaman aurinkoisen päivän Haifassa puhelin piristen ja palatessamme takaisin moshaviin muistimme, että niitä kavereitakin piti nähdä. Onneksi kokemuksesta viisastuneina osasimme hyödyntää Facebookia jo etukäteen ja kutsuimme kaikki kaverimme yhtä aikaa pihajuhliin appivanhempieni luo, jotta meidän ei itse tarvitsisi rampata vauvan kanssa yli 35 asteen hautovan kosteassa kuumuudessa kahvilasta toiseen kaveri kerrallaan. Takapihan bileet olivat menestys ja paikalle tuli monta mahavauvaa ja pikkutepastelijaakin vanhempineen. 

Kaksi viikkoa haihtuu nopeasti ja pian loma oli vietetty niin kuin ystävän häätkin. (Oli muuten kauniit ja tunnelmalliset juhlat.) Lentokenttä kutsui. Olimme mieheni kanssa aivan poikki. Mahan pohjasta kipristi tunne ihan kuin jotakin olisi vielä pitänyt tehdä. Aika ei riittänytkään kaikkeen, mitä halusimme: Lempikahvila, Kuollutmeri, kylpylä. Yksi tapaaminen oli kuitenkin ylitse muiden eikä se ollut edes kompromissi kenellekään. Nimittäin mieheni isoäidin, 86-vuotiaan savta-Esterin luona vierailu. Hänen luonaan halusimme ehdottomasti käydä ja esitellä sillä hetkellä hänen nuorimman ja kaukaisimman pojanpojan poikansa. Kahdelle punatukkaiselle syntyi heti keskinäinen yhteys. Tuli hyvä mieli. 

Mielihyvää minulle vaimona ja miniänä tuotti sekin, että mieheni vanhemmat pääsivät osalliseksi lapsenlapsensa ”ensimmäisistä” hetkistä. Vauvamme nimittäin oppi isoisältään kuinka taputetaan käsiä ja ensimmäisenä viikonloppuna hän nousi ensimmäistä kertaa seisomaan leikkikehän reunaa vasten. Ja mikä riemu pojan silmissä loisti, kun vierailulla sukulaistätini luona Haifassa kuunneltuaan yli viikon äänekästä ja nopeatempoista hepreaa lapsi yllättäen kuuli Suomen isoäidiltä tutun ruotsinkielisen ”Bää, bää vita lamm”-laulun!

Monikulttuuristen perheiden lomia vietetään varmaan hyvin eri tavoin, lähellä tai kaukana, oman ydinperheen toiveita korostaen tai sitten tällä tavoin kaukosukulaiset ja ystävät etusijalle nostaen. Tärkeintä näissä lomissa toki on, että synnyinmaastaan irrotettu puoliso pääsee nauttimaan lapsuutensa tunnelmista ja että lapsi oppii tuntemaan kaukana asuvat isovanhempansa, setänsä ja tätinsä ja serkkunsa ja että hän tutustuu muutenkin vanhempansa kotimaahan.

---------------------------------------------

Matkan jälkeisenä viikonloppuna istumme mieheni kanssa etelähämäläisen kesämökkimme saunan kuistilla ja kuuntelemme jossain lähistöllä huhuilevaa huuhkajaa. Oli rauhallista. ”Mitä jos ensi kerralla ei kerrota kenellekään, että meillä on loma?”, kuiskaa mieheni pieni syyllisyydentunto kasvoillaan. Hymähdän myöntymisen merkiksi.