Meille suomalaisille on hupaisan tärkeää tietää, mitä muut
ajattelevat meistä. Se että meidät noteerataan, todistaa sen että me olemme
olemassa. Jos huomiot ovat myönteisiä ja rakentavia, niin nousemme vieläkin
korkeammalle tietoisuuden tasolle. Tällainen omanarvon pohtiminen taitaa kyllä
olla melko tyypillinen piirre kaikille pienille kansoille, ei ainoastaan
suomalaisille. Ja toisaalta 2010-luvun suomalaiset ovat jo hyvinkin maailmankansalaisia
ja Suomi on monin tavoin varteenotettava kumppani hiukkaskiihdyttimen
kehittämisestä suurvaltatason rauhanneuvotteluihin, joten ei sen niin väliä mitä mieltä kukin vierailija meistä on.
Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on pyörinyt suomenruotsalainen video, jossa lavastetuin esimerkein opetetaan turisteille kuinka helsinkiläisessä
raitiovaunussa tulee toimia, jottei käyttäydy täysin vastoin normisuomalaista tympeyttä.
Yleensä naureskelen herkästi suomalaisia ominaisuuksia piikitteleville
vitseille, mutta tällä kertaa en nähnyt mitään huvittavaa mielestäni huonosti
tehdyssä naiivissa videossa. Saanen sanoa, että siinä kerrataan tyypillistä
ruotsinmaalaista näkökulmaa suomalaisista. Jussipaita ja känninen puukkojunkkari vain
puuttuivat stereotypioita muka kuvaavista otoksista, hrm. Romanschatzmaiset terävänkekseliäät huomiot puuttuivat täysin tästä kyhäelmästä.
 |
| Raitiovaunua odottamassa Kansallismuseon kohdalla. |
Pidin kriittiset mölyt kuitenkin mahassani ja mietin, olenko
tullut turhan herkkähipiäiseksi. Ehkä videon kuvatut tilanteet ovat sittenkin todellisuudesta
ja enemmistö suomalaisista on tylyjä erakkoja. Mutta siinä vaiheessa, kun aloin saada
videoon liittyviä viestejä israelilaiselta kälyltäni ja jopa anopiltani (Etäisyydet
Facebookissa ja some-maailmassa ovat vain klikkauksen pituisia ja matkat
taittuvat kirjaimellisesti valonnopeudella, joten video saavutti heidät alta
aikayksikön.), havahduin siihen kuinka vahingollista typerien vitsien sinkoaminen
ympäri maailmaa voi olla. Älähdin. Murahdin. Noin huonolaatuisen ja tympeän
imagon levittäminen on pysäytettävä heti! Meistä suomalaisista ei saa tehdä pilkkaa
pölkkypäinä! En kuitenkaan ryhtynyt taistoon, olenhan paljasjalkalaisena
helsinkiläisenä jäävi ja minuthan voitaisiin vielä leimata tylsäksi tosikoksi.
Illalla nukkumaan mennessä mieheni totesi puolustaneensa aiemmin
päivällä suomalaisia. Hetken mietin, että oliko hän kenties suojellut uhkaavassa
tilanteessa olleita lapsia jossakin kadulla vai kenties suomen tunnilla väitellyt
positiivisista Suomi-kokemuksistaan. Kyse ei ollut kummastakaan, vaan hän oli nähnyt
tuon suomenruotsalaisen videon ja ärsyyntynyt suomalaisille nauramisesta ja lähettänyt
siskolleen ja äidilleen yksityiskohtaisen selvityksen ja informatiivisin vasta-argumentein
suolletun sähköpostin. Hänestä ei ollut lainkaan hauskaa väittää, että
suomalaiset eivät muka auttaisi eksynyttä turistia tai antaisi istumapaikkaa tilan
niin salliessa. Hänen kokemuksensa kertovat päinvastaista. Ja hulluhan se on, joka yrittää läpsäyttää ventovieraan kämmentä
tervehdykseksi. Sitä paitsi New Yorkissa, Berliinissä ja Lontoossa ihmiset
osaavat olla aivan yhtä kivikasvoisia ja suorastaan vielä suuremmassa määrin
tympiintyneen oloisia tuijottaen sanomalehteään tai ikkunasta heijastuvaa omaa
kuvaansa havainnoimatta ketään tai mitään ympärillään.
Onko mieheni tarkkasilmäinen kulttuurintuntija vai onko
hänestä kehittynyt kahdessa vuodessa suomalainen itseironiaan taipumaton
tosikko? Ehkä hän kuitenkin on innostuneen iloinen uussuomalainen, joka näkee
asioiden valoisan puolen ja sulautuu täkäläiseen elämäntyyliin. Huomenna
appivanhempani saapuvat luoksemme vierailulle pitkän tauon jälkeen. Lähetänpä heidät
kiertoajelulle helsinkiläiseen raitiovaunuun testaamaan, mistä puusta
käytöstavat on täällä tehty.
