Lepoa ja rauhaa

Meillä riittää tilaa ja avaruutta täällä noin 365.000 neliökilometrin Suomessamme. Väestötiheys on keskimäärin 17 henkilöä neliökilometriä kohden, Kainuussa vain kolme. Keski-Euroopassa vastaava luku on 117. Ei ole siis ihme, että oma henkilökohtainen tila ja tarve yksityisyydelle muodostuvat suomalaiselle suorastaan pyhäksi.

Lapissa voi taapertaa tunturien lailla vaivaiskoivuvarvikossa viikon jos toisenkin kuulematta yhdenkään moottorin surinaa maassa tai taivaalla tai näkemättä muita hiippailijoita. Hiljaisuudesta ja sosiaalisesta irtiotosta nauttiminen on kansallistaito, mutta erakoitumisriski on sitäkin suurempi. Muistan kerrankin kykkineeni vaelluskaverin kanssa kiviröykkiön takana piilossa havaittuamme kolmen päivän tarpomisen jälkeen pari muuta kulkijaa. Olimme kuin villi-ihmisiä, jotka toisaalta olivat valtavan uteliaita jakamaan kokemuksia ja havaintoja toisten kanssa ja toisaalta lumoutuneita jatkamaan lymyilyä omassa rauhassa. Jälkimmäinen voitti.

Oma tila ja sen pyhittämisen merkitys tulee selväksi kaikille viimeistään joulupyhien aikaan, jolloin kyläillään perheen ja muiden sukulaisten luona. Jouluun valmistaudutaan ensin pitkän kaavan mukaan suurin odotuksin loka-marraskuusta lähtien. Ilolla ja riemumielin loihditaan herkkuja varastoon ja ideoidaan lahjoja. Kunkin avattavan joulukalenteriluukun myötä kohottaudutaan yhä lähemmäksi keskitalven humua: kynttelikköjä ja tuikkuja, säihkyviä koristeita tai maalaisperinteitä vaalivia käsityötaidon huippunäytteitä, kokkaustaidon testausta, siivouskikoilla hifistelyä ja perinteisten kirkkokonserttien lumossa tunnelmointia. Joulun viimein koittaessa syödään, juodaan ja nautitaan.

Mutta moni rauhaa ja itsenäisyyttä arvostava suomalainen kokee joulun kuitenkin kaikkea muuta kuin idylliseksi, rauhalliseksi ja levon siunaamaksi ajaksi. Oma pyhä tila ja aika saavat väistyä suuremman pyhän eli perheen toiveiden ja kärsivällisyyttä vaativien automatkojen tieltä. Näin sitten sukkuloidaan taloudesta toiseen, sukutapaamisesta toiseen, omien tai appivanhempien tai sisarusten luota kummien kahvipöytään ja niin edelleen minuuttiaikataulua orjallisesti noudattaen, jouluaattoaamusta tapaninpäivään. Suomi on suuri ja monet elävät kaukana lapsuudenkodistaan, joten kilometrejä kertyy eikä sääkään ole aina niin suosiollinen.

Monessa muussa kulttuurissa perheille lankeaa jouluisin vähemmän stressiä ja odotuksia, sillä he tapaavat kokoontua useita kertoja vuoden mittaan. Seurustelu perheen kesken on olennainen osa elämää, ja aikuiset lapset kyläilevät vanhenevien vanhempiensa luona usein; tullaan piipahtamaan ja tavataan harva se viikko. Vähintään soitetaan kuulumiset säännöllisesti. Perhekeskeisyys elää muulloinkin kuin vain jouluna ja sukulaisten kanssa ollaan tekemisissä paljonkin. Saman pöydän ääreen kokoonnutaan siis muulloinkin kuin vain viikko ennen vuoden vaihdetta. Tästä suomalaisilla olisi opittavaa. Paineet vain kerran vuodessa järjestettävälle perheaterialle vähenisivät, jos kohdattaisiin vähän useammin. Hiljaisuudesta ja omasta tilasta saa toki nauttia, mutta säännöllinen yhteydenpito ja toisten tapaaminen aivan varmasti tervehdyttää ja vahvistaa perhesuhteita eikä vedä pinnaa sitten niin kireälle kun odotukset kaiken onnistumisesta ovat taivaissa.

Toinen juhlahumussa helposti unohtuva seikka on se, että kulttuurit ovat erilaisia eikä kaikissa suomalaissakaan perheissä vietetä joulua. Monessa maahanmuuttajaperheessä tai muussa kahden kulttuurin perheessä joululla ei ole sen kummempaa merkitystä eikä joulun ”puuttuminen” ole mitenkään traumaattista, ei lapsille eikä aikuisille, niin kuin moni helposti luulee. Joulua viettämättömillä on lukuisia muita juhlia, kansallisia tai uskonnollisia, jolloin kokoonnutaan yhteen perheen ja ystävien kanssa. Joulu on osalle ihmisistä yhtä vieras kuin ramadan, jom kipur, wesak tai diwali suomalais-kristillisen yhteiskunnan kasvateille. Esimerkiksi USA:ssa loppuvuoden tervehdyksissä lukeekin yleismaailmallisesti: ”Season’s Greetings!”, joulukuussa kun vietetään myös mm. hanukaa ja kwanzaa. Joulunodotus on silti mukavaa, sillä suomalaiset ovat kiireistään huolimatta normaalia iloisempia ja ystävällisempiä juuri joulunalusviikkojen aikaan, joten jouluun on helppo suhtautua hyvinkin positiivisesti. Ja toki valot, epämuodolliset pikkujoulut ja sesonkiin kuuluvat herkut värittävät myös ei-joulunviettäjien kaamosaikaa.

Mitä ”ei-joululaiset” sitten tekevät jouluna? Eivät ainakaan istu synkkinä ja yksin, sillä jouluhan tarjoaa ylimääräisiä lomapäiviä niin koulusta kuin töistä ja silloin iloitaan perheestä, ystävistä ja television lukuisista elokuvista ja muusta viihteestä. Juhla-aika on vähän samanlaista kuin muillakin, mutta ilman kuusta, vierailua haudoilla, joulun juhla-aterioita, joulupukkia ja lahjoja. Ja mikäs on sen mukavampaa kuin lähteä ei-juhlistetun jouluaaton iltana kävelylle vaikka Helsingin autioille kaduille ja nauttia hiljaisuudesta.  Olen itsekin harrastanut tätä ”jouluvaellusta” pynttäytymällä untuvatakkiin ja vaelluskenkiin tarpoen jouluaattoiltana pitkin Töölöötä. Kerrankin lunta oli tupruttanut juuri sopivasti aattopäiväksi ja koko kaupunki oli auraamaton, aivan valkoinen, hiljainen ja kadunvarretkin olivat lähes autottomat. Suurin osa kerrostaloista seisoi tummina ja asumattomina, ja vain siellä täällä saattoi nähdä kirkkaana loistavat kyntteliköt ja hehkuvat kattovalaisimet. Valtaosa ihmisistä oli kaikesta päättäen palannut kotiseudulleen joulunviettoon. Umpeen sataneilla kadunvarsilla satunnaiset ohikulkijat ja koiranulkoiluttajat harvinaista kyllä hymyilivät toisilleen ja tervehtivät kohteliaasti, vaihtoivat jopa muutaman sanasen. Oli ihana nauttia pakkasyön hyvän mielen yhteenkuuluvuudesta, niin samanlaisina, mutta niin erilaisina joulunajan viettäjinä.

Siispä, hyvää joulua kaikille sitä juhlistaville ja niille, jotka nauttivat vain sen suomasta kiireettömyydestä ja rauhaisuudesta!