Historian tuntemattomat tarinat

"Those who don't know history are destined to repeat it." -Edmund Burke

Historian ei tarvitse aina olla kuninkaiden historiaa. Tunnette varmaan tarinan Forrest Gumpista, tuosta kiltistä höpsöstä, joka osuu aina paikalle kun jotakin suurta, maailmaa ja yhteiskuntaa tai populaarikulttuuria mullistavaa on tapahtumassa. Suuri sydän ja rehellisyys tekevät hänestä suorastaan viisaan ja vaikutusvaltaisen. Tavallinenkin ihminen voi siis olla osallinen mitä ihmeellisimmissä historiallisissa hetkissä, ja onneksi mikrohistoria ja ruohojuuritason journalismi kirjaavat ylös näitä pienten ihmisten tarinoita. 

Olemme myös opiskelleet historiaa ja kuulleet kauheuksista, jotka ovat ajaneet ihmisiä kodeistaan: sodista, kansanmurhista, joukkoteloituksista, verilöylyistä, nälänhädästä, luonnonkatastrofeista ja terrori-iskuista. Tavalliset kulkijat ovat usein myös niiden suurimmat kärsijät, mutta kuinka moni tuntee henkilökohtaisesti näitä uhreja? Kuinka moni kuuntelee heidän tarinoitaan?

Moni maahanmuuttaja, erityisesti pakolaisena toiseen maahan lähtevä on ollut todistamassa näitä oman synnyinmaansa ahdistavia ja vaikeita tapahtumia. Monet kuitenkin jatkavat hiljaa tavallista elämäänsä omassa elinpiirissään suurtenkin myllerrysten jälkeen. He eivät kaipaa fanfaareja tai taputuksia olkapäälle, vaikka ovat saattaneet olla vaikuttamassa historian kulkuun ja yrittäneet parantaa yhteiskunnallisia olosuhteita. Heitä on myös joukossamme Suomessa. On sitten niitäkin, jotka ovat itse olleet osallisia kotimaansa kauheuksiin. Todistetusti ainakin yksi.

Suomeen päätyi pakolaisena lähes kaksikymmentä vuotta sitten esimerkiksi Aden Bulle Mohamud, somalialainen perheenisä, josta tuli suomen kansalainen. Hän uskoi synnyinmaansa vakauttamiseen, ja hänet valittiin Somalian väliaikaishallinnon parlamenttiin. Hän yritti osallistua rauhallisen ja toimivan yhteiskunnan rakentamiseen synnyinmaassaan, mutta joutui juuri näiden ponnistelujen vuoksi ammutuksi marraskuussa 2011 Somalian sekasortoisessa Mogadishussa.

Suomi tasa-arvon maana on nostanut erityisesti naiset ja heidän tarinansa jalustalle, ja Suomessa on valittu Vuoden pakolaisnainen jo 15 vuoden ajan. Valinta kohdistuu aina naiseen, jolla on kokemusta melkoisen hurjista olosuhteista ja joka on Suomessa ryhtynyt vapaaehtoisena tai ammattilaisena kouluttamaan, opettamaan tai työskentelemään rasismia vastaan tasa-arvon puolesta, ja näin hän on voinut omaa kokemustaan, esimerkkiään ja vaikutusvaltaansa hyväksi käyttäen toimia paremman maailman puolesta. Tällaisten ihmisten nimi jää historiankirjoihin.

Suomen asema pakolaisten kotouttajana ei toki ole uusi, vaikka vasta viime vuosina on kehitetty virallisia maahanmuuttajaohjelmia ja yhteiskunta on tukenut tulijoita taloudellisestikin. Yli 150 vuotta sitten tänne saapui vailla kansalaisoikeuksia tsaarin Venäjän eri osista vainottuja tataareja ja juutalaisia. Suurin osa oli Venäjän armeijan pakkosiirtolaisia, syntymäkodeistaan vietyjä ihmisiä. Suomeen päätyi 1940-luvun lopulla myös muutamia maattomia holakaustista selvinneitä. Monen tarina on tullut kerrotuksi, monen muun on jäänyt kuulematta.

Monikulttuurisessa perheessä tämä aihepiiri ei ole vieras, ja mieheni maahanmuuttajataustaisessa suvussa ja lapsuudenpiirissä näitä tarinoita on useita, vaikka moni niistä on jäänyt kunnolla taltioimatta. Joudumme pienistä vihjeistä kokoamaan palapelejä hiljaisten ja jo vaienneiden miesten ja naisten elämästä.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta nyt? Siksi, koska saimme viikko sitten kuulla mieheni unkarilaissyntyisen sedän (ts. tädin miehen) nukkuneen pois. Hän jos kuka olisi voinut olla tunnettu sankari, mutta hän valitsi hiljenemisen. Hän eli ehkä 86 vuotta. Nuoruuden väärennettyjen henkilöpapereiden mukaan hänen väitettiin olleen jo 91-vuotias. Häntä itseään asia ei juuri liikuttanut, eikä hän koskaan tarkentanut syntymätietojaan, paitsi sen että perhe asui hänen lapsuudessaan Budapestin lähellä olleessa kylässä. ”Mies on kuka on. Ei iällä niin väliä”, hän usein totesi. Auvoisista lapsuusvuosista oli jo kauan, ja kaikki mikä niitä seurasi, oli helpompi peittää olankohautuksella. Hän oli yksi niistä harvoista, joka selvisi 1900-luvun sivistyneeksi luullun maailman hirveimmän kauhun ja järjettömyyden kuohuista, kauhuista jotka hukuttivat alleen arviolta lähes 15 miljoonaa viatonta ihmistä. Tarkoitan siis holokaustia. Hän selvisi, vaikka hänet oli jo ajat sitten sodan melskeiden ja sekasorron aiheuttaneen väärinymmärryksen seurauksena merkitty yhdeksi kotikylänsä menetetyistä uhreista.

Ran-setä ei koskaan paljastanut tarkkoja yksityiskohtia keskitysleireistä, ei niistä selviämisestä, ei sodan jälkeisistä hetkistä, eikä menetyksistään. Hänen vastauksensa kysymyksiin oli usein: ”Mitä nyt niistä puhumaan. Se on mennyttä. Ei niitä kokemuksia kukaan tarvitse. Paljon kiinnostavampaa on se, mitä tein sota-ajan jälkeen”. Silloin hän otti valokuvia, harrasti radioamatööritoimintaa maailmanlaajuisesti - ja elektroniikkaa. Tämä itseoppinut tekniikan mestari päätyi myös perustamaan 1950-luvulla mm. Israelin ilmavoimien ensimmäisen ilmakuvauslaboratorion. Kameroiden entinen markkinajätti Kodak havitteli sekin häntä USA:han, mutta perheellinen mies jäi mieluummin uuteen kotimaahansa Israeliin.

Ranista opin, että hänen seurassaan tuli aina pitää silmät mutta erityisesti korvat auki hänen yhtäkkisille historian tiedonhippusilleen. Kuten sille, kuinka hän pikkupoikana veljensä ja isänsä kanssa pääsi välillä matkustamaan Budapestiin höyryjunalla ja kummankin pojan naama oli ihan noessa heidän kuroteltua junan ikkunasta veturin puksuttaessa savua ilmaan. Ja sille että hän pelastui saksalaisarmeijan kynsistä toisessa maailmansodassa korjaamalla näiden amerikkalaisilta joukoilta anastaman auton, jonka virranjakaja pyöri poikkeuksellisesti eri suuntaan kuin yleensä, eikä kukaan muu ollut ymmärtänyt missä vika oli. Hän oli myös pelastanut setänsä vuonna 1944 luotien viuhuessa ympärillä. Tämä tieto selvisi sukulaisille tuon Kanadaan päätyneen sedän testamentista 1990-luvulla.

Tapasimme Ranin viimeisen kerran menneenä kesänä vieraillessamme mieheni koti-moshavissa. Istuimme iltapäivää setä-Ranin luona vauvamme päristellessä tuolissaan. Ranilla oli vieraanaan nuorekas, noin seitsemänkymppinen mies, jonka lähdettyä Ran totesi ihan vain ohimennen tunteneensa tämän jo vauvasta asti, sillä oli vaihtanut tälle vaippoja Bergen-Belsenin keskitysleirillä!

Yritimme muutama vuosi sitten mieheni kanssa kannustaa Rania kirjoittamaan muistelmia, ja jonkin ajan kuluttua hän lämpenikin ajatukselle, mutta totesi ettei enää osannut kirjoittaa millään kielellä kunnolla. Lapsuuden unkari oli ruostunut ja muut neljä kieltä eivät hänen mielestään yltäneet kirjallisen ilmaisun vaatimalle tasolle. Hän olisi suostunut haastateltavakseni, mutten koskaan ehtinyt jututtaa häntä nauhurin raksuttaessa taustalla. Tilaisuutta haastattelulle ei koskaan tullut.

Toinen mieheni lähipiirin potentiaalinen tarinoitsija olisi ollut hänen isoisänsä (k. 1986), jolla olisi varmasti ollut myös mielenkiintoista kerrottavaa, mutta hänkin vaikeni. Hänen elämänsä sivusi monia myöhemmin historialliseksi tulleita tapahtumia ja paikkoja. Sen tiedämme, että hän pakeni nuorikkonsa kanssa vuonna 1938 Wienistä Hitlerin mielivaltaista politiikkaa. Hänet oli juutalaisuutensa vuoksi heitetty opiskelupaikastaan ja hänen vihkipaikkana toiminut Wienin suuri synagogakin tuhottiin vain puoli vuotta häiden jälkeen Euroopan Kristalliyönä. Nuori mies oli vain muutamaa vuotta aiemmin törmännyt Salzburgissa esiintymässä olleeseen Arturo Toscaniniin, kapellimestariin, josta tuli myöhemmin tunnettu fasismin vastustaja. 

Itävallasta isoisä päätyi morsiamineen paperittomana pakolaisena kreikkalaiselle rahtilaivalle ja sieltä suoraan brittiarmeijan käsiin ja muutamaa vuotta myöhemmin El Alameinin taisteluihin. Mutta sotien salaisuudet hän piti omana tietonaan. Sittemmin hän oli perustamaassa 1950-luvulla mieheni synnyin-moshavia muutaman muun Euroopan kauhuja paenneen kanssa, mitä ennen hän asui yhdessä vaimonsa kanssa Tel Avivissa myöhemmin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon valitussa Bauhauss-tyylin talossa. Israelin itsenäisyyden alla hän osallistui tunnettuun operaatioon pelastaen lapsia arabien saartamasta Etzionin kylästä lähellä Jerusalemia. Paljon jäi kuulematta. Onneksi osa perhealbumeista on tallella.

Mikrohistoriaa tutkimalla saamme kootuksi jopa tällaisia forrestgumpmaisia kertomuksia. Minkälaisia elämäntarinoita sinun lähipiiristäsi löytyy? Ne kannattaa taltioida ennen kuin on myöhäistä. Muistamalla voimme ehkä välttää tulevia hirmutekoja ja pelastaa ihmishenkiä. Näin niin monet eivät joutuisi pakon sanelemana lähtemään kodeistaan ja jättämään kaiken tutun taakseen. Sen sijaan he saisivat valita kotimaansa vapaaehtoisesti, ihan minkä tahansa.

Kynttilä heille.