Nostalgiaperintöä monessa polvessa

Moni ei huomaakaan kuinka paljon toistaa vanhempiensa ja lapsuudenkotinsa tapoja omassa aikuiselämässään. Me siis kannamme mukanamme lapsuudessa opittua, omasta kulttuuristamme omaksuttua ja elämän varrella itse parhaaksi katsomaamme maailmankuvaa. Muutettuani ensimmäiseen omaan kotiini parikymppisenä opiskelijana huomasin yhtäkkiä sijoittelevani keittiötarvikkeita samaan järjestykseen kuin äitini. Manasin mielessäni, etten sitten ainakaan aikoisi missään vaiheessa hankkia niitä ”vanhojen ihmisten tummia puisia huonekaluja ja kristallikruunuja”, mutta kas vain, tuo muotokieli toistuu nyt vuosien jälkeen olohuoneessamme. Yhdellä seinustalla seisoo isoäidiltä peritty kirjakaappi ja toisella äidiltä saadun senkki. Katossakin on kiiltelevä kruunu…

Järjellä ja tietoisilla valinnoilla mutta erityisesti alitajunnalla on valtava voima ohjaamassa elämäämme. Luin jostain, että poika mieltyy herkästi äitinsä kaltaiseen naiseen ja että myös naisilla on taipumus etsiä isäänsä muistuttava kumppani rinnalleen. Kukin etsii kaiketi ihmistä, joka muistuttaa jostakin tutusta tai jolla on sellaisia piirteitä, joita arvostaa (enkä nyt tarkoita niitä ulkoisia avuja). Entä sitten toinen valintojamme määrittävä asia eli asemamme lapsuuden sisaruskaartissa. Miten se vaikuttaa parinvalintaan ja elämään ylipäänsä? Kahden kuopuksen yhteiselo voi kuulemma olla vauhdikkaampaa ja hauskempaa kuin esikoinen-kuopusyhdistelmän, jossa toinen ottaa viime kädessä vastuun ja kontrollin. Monikulttuurisessa parisuhteessa voimme lisätä mausteeksi vielä pari muutakin näkökulmaa vahvistamaan tahattomien ja tahallisten valintojemme seurauksia. Toisesta kulttuurista tulevan puolison kanssa kun ei tapakonfliktin iskiessä voi aina tietää, johtuvatko näkemyserot nimenomaan kulttuurieroista, lapsuudenkotien omintakeisista perinteistä vai siitä yksinkertaisesta syystä, että saman katon alla asuvat sekä tippaleipä- että putkiaivot. Meidän perheessä yhdistyvät varmaan kaikki edellä mainitut toimintamallit.

Kolmannen polven varpaat.

Kun muutimme mieheni kanssa Suomeen kesällä 2011, ryhdyimme asumaan silloista kaksiotani Kehä I:n tuntumassa, tai siis tarkkoja ollaksemme noin 150 metriä sen ulkopuolella. Sijainti oli rauhallinen, viihtyisä ja palvelutkin olivat lähellä, mutta mielestäni paikka oli kuitenkin aivan hirveän kaukana kaupungista. Mielipiteeni johtuu luonnollisesti siitä, että asuin lapsuuteni Helsingin keskustan tuntumassa silloisten 3B-, 3T- ja 8-raitiovaunujen kolistaessa aivan kotitaloni kulman vierestä. Lapsuuteni äänimaisemaan kuului olennaisena osana ratikan kirskuva kolina sateisena iltana. Se tuntui minusta jotenkin haaveellisen turvalliselta katsellessani sängyssä maaten kattoon heijastuvia katulamppujen valokiiloja. Tuota äänimaailmaa kaipasin ulkomailla asuessani ja niin myös Kehän I:n naapurissa. (En muuten tykkää uudemmista matalalattiaratikoista, joista kuuluu aivan vääränlainen kalkatus!) Jos olisin varttunut kirkonkylän ulkopuolella omakotitalossa metsän reunalla, niin aivan varmasti kokisin vastaavaa kotiseuturakkautta ja -kaipuuta metsäistä taajamaa kohtaan. Tällainen ihmisluonto on.

Syksyn edetessä reilut kaksi vuotta sitten aloimme mieheni kanssa ihan tosissamme miettiä muuttoa isompaan kotiin, mieluiten siis lähemmäksi kaupungin keskustaa. Olin kuitenkin puoliksi kauhuissani hänen kerran heittäessään ilmaan utopistisen väläyksen, kuinka olisi hienoa voida muuttaa samaan taloon vanhempieni kanssa. Hätkähdin. Minä itseäni kunnioittava aikuinen nainenko asumaan aikuisiällä vanhempieni helmoihin?! Olisipa noloa asua tuolla tavalla samassa talossa. Enkä sitä paitsi tarvitse äitiä hengittämään samaa ilmaa kanssani! Varmaan tuttavat miettisivät, että eipä ole napanuora vielä katkennut, ja niin edelleen. Eihän mieheni ihan tosissaan voi haluta anoppilaan. Huh, huh.

Niin siinä vaan kävi, että vain muutamaa kuukautta myöhemmin istuimme monen sattuman saattamana laatimassa papereita uudesta kodistamme, vain kolme kerrosta ylempänä olevasta asunnosta, joka muistutti kovasti omaa lapsuudenkotiani. Se ei ole vain samassa talossa, vaan myös samassa rapussa äitini kanssa. Isäni ei suureksi suruksemme ole enää jakamassa tätä iloa kanssamme, mutta minua lämmittää muisto siitä, että yksi viimeisistä keskusteluista hänen kanssaan liittyi juuri aikomukseemme etsiä koti tästä lähistöltä. Jutteluhetki sairasvuoteen äärellä jäi mieleeni erityisesti siksi, että vakavasti sairas isäni jaksoi vielä innostua aiheesta ja kysellä lisätietoja, ja koin jälkikäteen että vaikka asiaa ei ääneen sanottukaan, niin muuttohaaveesta puhuminen oli kuin lupaus asua äidin lähellä tämän pian jäädessä yksin.

Kolmen sukupolven asumisjärjestely ei itse asiassa ole meille mieheni kanssa lainkaan uusi ja outo asia. Kuudennessa kerroksessa sijainneesta lapsuudenkotini olohuoneesta näki isoäitini kotiin ja kyläilimme hänen luonaan kipittämällä takapihan poikki sisävaatteissa. Mieheni äidin puoleiset isovanhemmat asuivat hekin samassa pihapiirissä israelilaisessa moshavissa lastenlastensa kanssa, ja he auttoivat nuorta perhettä ja osallistuivat lasten hoitoon. Heidän kotinsa toimi lapsiperheen huoltoyksikkönä vanhempien vielä rakentaessa omaa taloaan samalle tontille. Mieheni isoisällä oli tapana viedä perheen kuopus aamuisin tarhaan – muisto jota mieheni edelleen vaalii. Varsinkin sen hän muistaa aina kertoa, ettei pyynnöistään huolimatta koskaan päässyt etupenkille. Iltapäivällä isovanhemmat tarjosivat ruokaa lapsille vanhempien ollessa vielä töissä ja pikkumies sai vähän namiakin, mansikkatäytesuklaata - erityiskohtelua serkuskaartin nuorimmalle. Isompana hän nappasi joskus koulun jälkeen pihan puusta jaffa-hedelmän välipalaksi.

Monelle suomalaiselle tällainen kolmen tai jopa neljän sukupolven lähiasuminen saattaa aiheuttaa kauhunväristyksiä. Länsimaissa, Suomi mukaan lukien, kun on totuttu itsenäiseen ja yksilölliseen elämään siinä mittakaavassa, että kun poikanen on lentänyt kotoaan, ei vanhempien suuntaan juuri enää piipitetä. Pitää olla taloudellisesti ja henkisesti ja kaikin muinkin tavoin omavarainen. Oman perheyksikön perustaminen sekin on seuraavan sukupolven oma erillisprojekti. Isovanhempien osallistumista lapsiperheiden elämään ei pidetä itsestään selvänä ja olenkin kuullut suurten ikäluokkien isovanhemmista, jotka eläkkeelle jäätyään ovat niin kiireisiä omissa aktiviteeteissaan, että ovat kieltäytyneet lapsenlikkana toimisesta täysin. Sääli.

Toki perheitä on erilaisia ja perhesuhteitakin monenlaisia, mutta ei kukaan selviä yksin, aina. Jos ei pysty tai halua omaa sukuaan elämäänsä, niin sitä voi valita mieluisan ystäväpiirin tukemaan omaa arkea. Tällaisessa yhteisöllisyydessä, joka muodostuu joko oman suvun jäsenistä tai sitten itse valituista ihmisistä, on voimaa ja turvaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Ei vanhempien tarvitse häpeillä jaksamisensa kanssa. Eikä juuri synnyttäneen imettävän äidin tarvitse raahustaa joka hetki yksin vauva tississä roikkuen keittiön, hoitopöydän, pyykkikorin ja ruokakaupan väliä! Eikö useassa heimokulttuurissakin äiti hoida pienokaisensa perustarpeet ja yhteisön muut naiset ottavat vastuulleen lapsivuodeajan muun huolinnan? Isommat lapset kasvavat yhteisöön eikä oletetakaan, että yksi äiti pitää kaikkia naruja käsissään samanaikaisesti ja jatkuvasti.

Perhesuhteista aiheutuvat ongelmat eivät ole vain suomalainen ilmiö. Kiinalainen ystäväni, 5-vuotiaan pojan äiti ja uranainen, tasapainottelee hänkin ydinperheen, vuosisataisten perinteiden (siis Maon aikakauden ihanteet sivuuttaen), oman länsimaistuneen maailmankuvansa ja perhe-elämän odotusten välimaastossa. Kiinaan palaamisen aiheuttaneen kulttuurishokin jälkeen eurooppalaistuneelle naiselle oli nimittäin suuri kauhistus joutua vauvan synnyttyä kuukaudeksi paapottavaksi ja suljetuksi eteläkiinalaiseen kotiinsa neljän seinän sisälle anopin ottaessa ohjat käsiin. Appivanhempien yli-innokas osallistuminen lapsen hoitoon on jatkossakin aiheuttanut enemmän hallaa kuin kasvattanut perheidylliä. Moni tutkimus onkin osoittanut, että äidinpuoleinen isoäiti on läheisempi kuin muut isovanhemmat yhteensä. Ehkä juuri tämän vuoksi ystävälleni äitiys ja perhe eivät ole tuoneet mukanaan toivottua autuutta. Toisaalta taas, minulla on luonteva yya-sopimus oman äitini kanssa – ja vauvan pyykkivuori alkaa huveta jo vain tämän lähestyessä kotioveamme. Yhteistyö- ja avunanto-osion mukaisesti neuvon häntä tarvittaessa mm. kännykkä- ja tietokoneongelmissa. Kutsukaa minua hemmotelluksi, minä kutsun itseäni onnekkaaksi. Eikä minua haittaa lainkaan, että meidän kulkiessamme kaupungilla ihmiset ovat joskus luulleet äitiäni lapsen venäläiseksi babushkaksi.

Olemme mieheni kanssa tehneet uusia ratkaisuja mutta myös toisintaneet tuttuja perhemalleja omien kokemustemme ja muistojemme perusteella. Kaksi etäisovanhempaa odottaa kaukana toisella mantereella, mutta se lasti on annettu monikulttuurisen perheen kannettavaksi. Toisaalta se tuo mukanaan myös jännitystä ja hauskuuttakin. Heidän luonaan vieraillessaan poikamme voi saada vaikka tuoreen appelsiinin tutusta puusta. Nostalgiaperintönä lapsemme pääsee myös kyläilemään lähi-isoäitinsä luona pelkissä sisävaatteissa ja kotitossuissa pynttäytymättä joka kerta talvihaalariin. Hissimatkakin on vuoden vanhalle yhtä suurta seikkailua, ja lastenvahti pääsee hänkin palelematta omaan kotiinsa aina silloin kun häntä on tarvittu apuun. Niin, ja sadepäivän iltana lapsemme voi nukahtaa tuutulaulunaan suloisesti kirskuvan raitiovaunun kolina.